— Kerran, muistatte, meillä oli puhe siitä, ettette te kykene kirjottamaan samalla varmuudella kuin minä. Otaksutaan nyt, että niin on. Otaksutaan vaikka, ettette yhtään kykeneisi kirjottamaan. Silloin täytyy kysyä: millä lailla teidän tulee palvella totuutta? Ja siihen olen miettinyt tämän vastauksen: ruumiillisella työllä. Ruumiillinen työ on rehellinen, se antaa leipää. Se työ on epäilemättä hyödyllinen, välttämätön, se on totuudesta. Tehdä ruumiillista työtä on jo itsessään totuuden palvelemista… Eikö tämä ole oikein? Ettekö huomaa, kuinka välttämätöntä on, että saamme maatilan, jos kuinka pienen?… Minäkin, vaikka kirjotustyö on minulle luonnollinen, huomaan, kuinka hauskaa, mieltä ylentävää, reipasta ja puhdasta olisi joskus vaihtaa istuminen ulkoilmassa puuhaamiseen!… Eikö niin, pojat?
— Totta kai, myönsi Aarno. Ja Tuomo lisäsi:
— Niin, jospa meillä vain olisi rahaa ostaa.
Ja sitten he kaikki yksimielisesti ihmettelivät, kuinka oudosti asiat tämän maan päällä olivat järjestetyt. Iso se oli ja hedelmällinen, mutta kumminkaan eivät ihmiset tahtoneet siihen mahtua. Muutamat harvat anastivat Jumalan luoman maan itselleen, suojelivat sitä "lain", s.o. sotavoiman avulla — ja elivät toisten työstä… Kummallista…
— Mutta hankitaan me rahaa, sanoi Eero. — Jahka minä saan kirjani kirjotetuksi…
— Niin, niin, odotetaan kesäksi, sanoivat toiset. — Siksi ehtii
Harrykin ylioppilaaksi, ja silloin hän kyllä liittyy meihin…
Siitä asiasta ei sitten puhuttu mitään tähdellisempää pitkiin aikoihin.
Mutta kerran oli pojilla vieraita, oli Harry ja pari muuta vanhaa tuttavaa kaupungista, nuori, hienosti puettu afärimies ja nuori oppinut, rillit nenässä. Harry kuului näiden kanssa paljon seurustelevan, etenkin oppineen kanssa.
Keskusteltiin jos jostakin, kun Harry äkkiä sattui kysymään leikillisesti:
— Vieläkö te, pojat, säilytätte mielessä tuota vanhaa ihannettamme: pieni mökki järven rannalla?