— Vielä, vastasi Aarno oitis, — miksi sitä kyselet? Hän oli vähän kummissaan niinkuin toisetkin, sillä Harryn äänessä oli outo kaiku.
— Muuten vain, sanoi Harry, — minä ajattelin, että olette ehkä siihen tuumaan väsyneet.
— Kuinka niin? kysyi Tuomo. — Olemme täällä päinvastoin tuumineet, että kun sinä ylioppilaaksi tulet, niin liityt sinäkin meihin.
— Minäkö?… Tjaa… vai niin?
Harry otti huolettoman asennon ja naksutti sormillaan polveen.
— Niin juuri, innostui Aarno puhumaan, — olemme tässä Eeron kanssa tuumineet, että ruumiillinen työ se on ihmiselle luonnollisin. Kaikki tarvitsemme leipää — leipä saadaan maasta. Vaikka kuinka lukisit tai kirjottaisit, kuolisit nälkään, ellei olisi niitä, jotka maata kuokkisivat, leipää tekisivät…
— Tuo on selvä juttu, keskeytti Harry hermostuneesti. — Mutta se ei todista mitään.
Eero tunsi itsensä vaivatuksi. Hän ei olisi suonut tästä asiasta keskusteltavan vieraiden, asiaankuulumattomien läsnä-ollen, ja hän päätti mikäli mahdollista pysyä mykkänä.
Nyt puuttuikin oppinut puheeseen, ennenkuin Aarno ehti pitemmältä selittää.
— Ellen käsitä väärin, hän sanoi, — on siis teidän mielestänne ihmisen ensimäinen ja korkein velvollisuus maanviljelys. Hyvä. Ruvetaanpa kaikki viljelemään maata. Kesällä kaikki käy mainiosti, syksyllä ruis leikataan, puidaan, laitetaan leiväksi. Mutta talvi tulee, ja talven kanssa kylmä. Olemme ilman vaatteita, ilman saappaita, kukaties ilman lämpimiä asuntoja — sillä kuka niitä olisi valmistellut, kun kaikki olemme pellolla hääräilleet?… Eikö niin?