— No muuten vain, kuului vastaus.
Eero ei huomannut Aarnon sanoissa piilevän muuta kuin ohimenevää epäilystä, ja sentähden hän virkkoi luottavaisesti:
— Miksei siitä tulisi, jos me vain tahdomme. Kun uskomme elämään, kyllä elämä lähestyy.
Hän ei silloin arvannut, etteivät toiset enää niin suuresti toivoneetkaan sitä elämää.
Mutta hänen silmänsä vielä aukenivat.
III.
Kevät oli tulossa, aurinko paistoi, hanki suli, vesi juoksi virtana mäkeä alas ja laski tietä pitkin vielä jäässä olevaan jokeen. Ilma oli uuden elämän tuoksua täynnä, linnut visertelivät puiden latvoissa ja hyppelivät oksalta oksalle, lehmät ammuivat navetassa kesää toivoen ja Roland juoksenteli halukkaasti ulkona, pihalla ja kylässä.
Eerolta oli valmistumaisillaan kirja, surujensa ja rakkautensa ensimäinen lapsi, kyynelten ja riemun synnyttämä, se kirja, jota hän talven pitkään oli tekeillyt.
Kun hän viimeistä lukua kirjottaessaan katseli manuskriptipakkaa edessään pöydällä, ei hän voinut olla ihmettelemättä. Hän ihmetteli paperiarkkien paljoutta, hän ihmetteli, että kaikki vaikeudet olivat onnellisesti voitetut, ja hän kysyi itseltään: minäkö tuon olen aikaansaanut? Kiitolliseksi hän itsensä tunsi, aivan kuin joku toinen olisi työn tehnyt.
Sillä vaikeata se useinkin oli ollut, varsinkin alussa. Kun piti panna ajatus paperille, sai uudestaan ja uudestaan kirjottaa samasta asiasta, sommitella sanoja, muutella lauseitten järjestystä, jopa kirjottaa kaikki uudelleen, ennenkuin omatunto oli tyydytetty. Ja sitten tulivat vielä epäilykset. Välistä tapahtui, kun väsymys oli suuri, että hän kysyi itseltään, eli oikeammin, että joku hänen sisässään aivan kuin ilkkuen kysyi: "tämäkö se nyt on sinun ihmeellinen työsi, tämä kirjotus, jolla varmaan tulet monia loukkaamaan? tämäkö se nyt on epä-itsekästä totuuden palvelusta? tämäkö vapautta ja ihaninta onnea?" Ja sama ääni lisäsi: "etkö huomaa, ettei tämä ole sitä kaikista korkeinta, ettei se ole sitä ikuista, jota sinä tavottelet?" Mutta kun hän sitten uhalla kysäsi: heitänkö? luovunko tästä? niin tuli vastaus — mistä lie tullutkaan — voimakkaana, vakavana, vastustamattomana: tämä sinun pitää tekemän… Hän ymmärsi, että tämä oli se ainoa, oikea ratkaisu, hän ymmärsi, että muu oli personallista heikkoutta, ja hän sai intoa jatkamaan työtään. Mutta kummallista! nuo epäilykset uudistuivat, ja vasta aikaa myöten niiden ääni heikkeni. Mutta tuotti se hänen työnsä hänelle riemuakin. Se kävi hänelle päivä päivältä rakkaammaksi, ja samassa määrin kasvoi hänen itseluottamuksensa, varmuutensa ja kykynsä. Samalla hän myös rupesi toivomaan, että kirjastansa tulisi hyvä. "Minun pitää saada sille kustantaja", hän ajatteli, "ja sillä pitää olla vaikutuksensa ihmisten ajatuselämään". Ja vaikka hän tunnusti itselleen, että tämä asia ei ollut täysin hänen määrättävissään, että se riippui jonkinlaisesta kohtalosta, uskoi hän kumminkin, että jos kirja tulee hyvä, tulee se menestymäänkin. "Koetan parastani. Omatuntoni pakottaa minua tähän työhön, sen täytyy menestyä… Mitä varten muuten olisin olemassa?" Eero, jota aina oli kutsuttu haaveilijaksi, osotti täten, että hänessä oli miehenkin tarmoa, miehen itsetietoisuutta ja itsenäisyyttä.