Poika on ankarasti kunnianhimoinen, sanoi kerran hovineuvos hymyillen vaimolleen, kun Eero oli poistunut heidän luotaan, tehtyään heille vähän selkoa hommistaan. — No ei se muuten pahaa tee. Auttaa kunnianhimo eteenpäin maailmassa.

Teoksensa sisällyksestä Eero ei ollut kelleen puhunut. "Se on salaisuuteni, qui vivra, verra", hän oli vastannut uteliaille urkkijoille. Itse asiassa se oli jatkoa siihen alustukseen, jonka hän kotonaan oli sepittänyt, ja sen piti esittää hänen uskonsa elämästä. Heti muuttaessa hänellä oli pääpiirteet mielessään valmiina, tuo oma askelensa oli äkkiä tehnyt monet asiat selviksi.

Hänen uskonsa oli se, että ihminen on vapaa olento, järkensä kautta vapaa, vapaa ajattelemaan, puhumaan ja tekemään ainoastaan sitä, minkä hän järjessään tietää ja omassatunnossaan tuntee oikeaksi, joka samalla on ihmisen tosi onni.

Mutta kun Eero katsoi ihmisiä ympärillään, niin hän huomasi, että useimmat heistä eivät olleetkaan vapaat. He ajattelivat, puhuivat ja tekivät — mitä muutkin ajattelivat, puhuivat ja tekivät. Koko elämänkulku yksityiskohtia myöten tapahtui valmiiksi laaditun ohjelman mukaan. Kaikki oli jo ajateltu, sanottu ja tehty. Uutta ei ollut. Ei tarvinnut kuin pysytellä vanhassa urassa, niin kaikki kävi hyvin.

Eero kuitenkin luuli ymmärtävänsä, että jokainen ihminen ainakin kerran eläessään oli maistanut vapaan hetken makeutta. Ja hän kysyi itseltään, eikö ihminen silloin hämmästynyt saamattomuuttaan ja elämänsä koneellista kulkua. Mitä hänellä lapsena oli raikasta luontoa ja itsenäisyyttä, se puserrettiin hänestä kasvatuksen kautta sekä koulussa että kodissa. Minkä verran hän nuorena tunsi intoa, voimaa ja toiminnanhalua, sen kuolettivat jokapäiväisyyden ennakkoluulot ja tasaantunut kokemus. Jokainen askel, minkä hän elämässään otti, oli ympäröivien olojen aiheuttama; oman henkensä välittömästä käskystä hän ei toiminut milloinkaan. Olosuhteet pakottivat häntä vaikenemaan, olosuhteet pakottivat häntä puhumaan — ja molemmissa tapauksissa hän toimi vastoin sisällistä vakaumustaan. Vastoinko? Saattoipa asettaa tähän kohtaan ison kysymysmerkin. Ihmisen ulkonainen minä oli siihen määrin erittynyt hänen tosi minästään, ja hän oli vähitellen niin tottunut ulkonaiseen personallisuuteensa, että piti tätä todellisena itsenään.

Ja miettiessään kaiken tämän syytä Eeron täytyi kysyä itseltään: onko siis kohtalo niin voimakas? onko kohtaloa olemassa? mikä se on? ovatko ihmiset erilaisia? ja miksi? sillä onhan niitä, jotka tuntevat ja tietävät olevansa vapaat, ja kyllä kai ihmisen tahtokin on mahti maailmassa!

"Kaikki tulee siitä, että olemme epävapaat ja ennakkoluuloiset. Me uskomme, ja meitä vahvistetaan uskossamme, että ruumiillinen elämä on tärkeä, että väärä kunnia on tärkeä, että meidän pikku personallisuutemme on tärkeä, että se täytyy olla olemassa, että sitä täytyy pelastaa ja hoitaa — kun sitä vastoin totuus on päinvastainen. Tosi elämämme on totuudessa, tosi kunniamme on totuuden, tosi pelastuksemme on totuus. Jos ihmiset tämän käsittäisivät, poistuisi paha maailmasta. Yhteiskunnalliset epäkohdat tasottuisivat itsestään, ei harjotettaisi vääryyttä, ei palveltaisi itsekkyyttä. Mitä siitä, jos kuolemme, kunhan totuus elää! Mies se, joka ei nykyisissäkään oloissa valhetta hyväkseen käytä, vaan mieluummin kärsii totuuden puolesta".

Tämä oli kirjan ponsi, viimeisen osan pääjuoni. Edellisessä osassa hän arvosteli yhteiskuntaa ja sen eri laitoksia, kirkkoa, koulua j.n.e. Hänen arvostelunsa olivat ankarat ja hänen aatteensa häikäisevän korkeat — niinkuin nuorukaisen ovat —, mutta nuorukaisen intoa ja uskoa uhkui hänen kirjansa ja lennolla se oli kirjotettu. Sen tunsi Eero itse…

Eräänä aamuna Aarno havahti unestaan ja totuttuun tapaansa hapuili kädellään kelloa vuoteensa viereiseltä tuolilta. "Vastahan tuo on viittä käymässä", hän itsekseen ihmetteli ja laski kellon takaisin paikoilleen, "sitten vielä tunnin verran saapi vetää unta". Mutta samassa huomattuaan, että Eero olikin ylhäällä toisessa huoneessa, hän yhä ihmeissään jäi katseellaan seuraamaan Eeron liikkeitä; ja kun tämä kävi työpöytänsä ääreen ja nähtävästi suurella innolla ryhtyi työhönsä, unohtui uni Aarnonkin mielestä ja kaikenmoisia ajatuksia tulvaili aivoihin. Ei hän voinut olla ihailematta Eeron ahkeruutta ja työintoa eikä liioin siitä iloitsematta, sillä olihan hän Eeron vilpitön ystävä ja soi sille kaikkea menestystä, mutta tuli hän samalla alakuloiseksikin, kun muisti omaa saamattomuuttaan ja muisti, että halunsakin oli laimennut, kun ei viikkojen vieriessä mitään erikoisempaa ollut syntynyt.

"Ei minulta sentään kykyä puutu", hän itsekseen mietiskeli, "kyllä kynäillä osaisin, kun vain olisi innostava aine, mistä kirjottaa. Eerolla on aatteensa, joiden edestä tahtoo työskennellä, mutta mitä minulla on? Päivä päivältä ihanne, johon ennen uskoin, hälvenee mielestäni ja vanha maailman katsomukseni lyödään pirstaleiksi… Olin ajatellut meidän yhteiselämäämme aivan toisenlaiseksi — ja Eerolla oli aina niin vahva luottamus, että käy niinkuin olemme kuvitelleet… Mökissä asuisimme järven rannalla, ja venonen olisi kaislistoon kytketty. Semmoinen valkoinen se olisi, hohtavanvalkoinen, ja sillä kävisin milloin kalassa, milloin purjehtimassa. Kalaretkiltäni kun palaisin, iso saalis veneenpohjalla, olisivat pojat rannalla vastassa vähän levottomina pitkästä viipymisestäni. Mutta kun sitten näkisivät uutteran työni tulokset, remahtaisi riemu korkealle ja yhdessä miehin kannettaisiin kalat lähitaloon, jossa tavasta syömässä käytäisiin. Sepä vasta elämää olisi! Maata muokkaisimme, peltoa penkoisimme ja Eero aina puutarhassaan puuhaisi. Kyllä vainioilta viljaa lähtisi ja pelloilta perunoita ja kaikenmoisia kasviksia puutarhasta — ei pojilla hätää olisi! Koulua pidettäisiin — ja saisihan Eero kirjottaa rapsutella niin paljon kuin ikinä haluttaa… Semmoista se elämä piti oleman, vaan eipä semmoiseksi muodostunut… Täällä me ollaan kuin linnut häkissä, ainakin Tuomo ja minä; Eero se vain häärää papereinsa ja kirjainsa kanssa ja on itseensä sulkeutunut niin, ettei edes ilmota, mikä on tekeillä hänellä. Eikä meillä ole mökkiä, eikä puuhaa ulko-ilmassa eikä —…" Tämän kaiken hän oli ajatellut aivan huomaamattansa. Nyt yhtäkkiä ajatusten tulva seisahtui, ja ikäänkuin tempaisten itsensä irti houkutuksen vallasta hän huudahti itsekseen: