"Vaan mitä joutavia minä tässä taas, toivonko siis muka, että noin olisi käynyt! Tuommoisissa oloissako olisin viihtynyt? Onhan toki parempi, ettei olla otettu sitä ratkaisevaa askelta, niin on vielä aika valita ja kerrassaan peräytyä, jos siksi tulee. Miksikä tänne oikeastaan muutinkaan Eeron kanssa, olisin yliopistolukujani jatkanut, niin olisi päämäärä ollut edessä varmana ja tulevaisuus tiettynä ja turvattuna sen sijaan, että nyt on alituista ahdistusta ja epäilystä. Harrykin on aina niin onnellinen ja tyytyväinen, kun hän täällä käy ja kertoo tenteistään, vaikkei muka palvelekkaan totuutta."
Näistä mietteistään Aarno heräsi siihen, että Tuomo hyppäsi vuoteeltaan permannolle ja lähti paitasillaan ovensuuhun katsomaan, vieläkö Eero nukkui, kun oli niin hiljaista. "Tuossahan mies jo mahtailee!" hän äännähti iloisesti hämmästyen, kun havaitsi Eeron täydessä touhussa kirjotuspöydän ääressä.
— Johan aurinko kohta keskitaivaalta kokottaa, te laiskurit, kuului Eeron iloinen vastaus, ja samassa hän pyörähti istuimeltaan ja harppasi kynnyksen yli toverein huoneeseen, jossa heti kävi Tuomoon käsiksi ja kirkasi: — minä olen niin iloinen nyt, Tuomo, että painippa vähän kanssani!
— Kyllä minä tästä! ehätti Tuomo ja sieppasi Eeroa lanteista kiinni, — varo sinä vain jalkojani, mies, niin kyllä sinut vielä allenikin pistän!
— Ei se niin vain puhaltamalla, intti Eero ja ponnisti vastaan, vaikka pienempi olikin.
Iloisesti huutaen ja nauraen jatkoivat pojat leikkiään, ja Aarnoltakin pääsi nauru, kun hän outoa näkyä seurasi silmillään, sillä ei Eero usein päästänyt riemuansa ilmoille noin reippaasti. Siinä he ähkivät ja puhkivat, väänsivät ja työnsivät, hellittivät ja iskivät taas yhteen. Kun kotvasen aikaa olivat temmelleet kummankaan voittamatta, huudahti Eero:
— Jo riittää, Tuomo, jo riittää! On sinulla vahvat varret, minulta on ihan henki menossa…
Paini taukosi ja Tuomo virkkaa läähätti:
— Eipä olisi uskonut Eero pojassa olevan niin paljon voimia!
Hikeä otsaltaan pyyhkien Eero sitten sanoi: