— Luulen.
— Ei auta. Sinä puhut äidillesikin… Ja kyllä hän suostuu, kun koko historian kerrot… Mutta ennen kaikkea laita asia selväksi Leenan vanhempain kanssa.
Janne nousi kävelemään. Otsa oli rypyssä ja silmä maahan painettuna. Aivot työskentelivät ja rinnassa vyöri voimakkaita tunteita. Eero ei tahtonut häiritä, seurasi vain mykkänä toisen liikkeitä.
Vähän ajan perästä Janne pysähtyi sängyn luo, nojasihe päätyyn ja virkkoi päättävästi:
— Niin on tapahtuva kuin sinä ehdotit, Eero. Hän oli nyt aivan tyyni, ja vähän entistä reippautta loisti silmistä.
— Oikein, sanoi Eero ja hymyili ilosta.
— Mutta tahdotko sinä minua auttaa, Eero?
— Mikäs siinä? Autanhan minä mielelläni.
— Lähde sitten puhemiehenä kanssani torppaan.
— Mitä? puhemiehenä?