Minkätähden esim. uskonnolliset ihmiset kristikunnassa pitkin vuosisatoja ovat olleet synkkiä, alakuloisia, pitäneet velvollisuutenaan näyttää niin ikäviltä ja tuskastuneilta kuin mahdollista? Siitä syystä, että he vastoin Mestarinsa neuvoa ovat ruvenneet kitkemään pois rikkaruohoja itsestään. Siinä eivät onnistu, se tekee vain heidän elämänsä katkeraksi, he samalla myös penkovat hyvän pois. Ja siihen useimmiten kääntyy ainainen synnin ja pahan ajatteleminen, että he alkavatkin sitä pahaa koettaa muista karsia pois. He huomaavat näet sen työn aivan toivottomaksi itsensä suhteen, ja silloin he lohdutuksekseen alkavat toisista kitkeä pois, mitä niissä on pahaa.
Mutta viisas ihminen eli se, joka on uudessa elämänymmärryksessä ja menettelee viisaiden neuvojen mukaan, hän ainoastaan antaa hyvän kasvaa ja karman korjata pois, mikä on pahaa.
Nyt kun hän sitten on oppinut näkemään Jumalaa toisessa, kun hän on oppinut, että Jumala on toisessa, kaikesta siitä huolimatta, mitä hän pitää rikkaruohona, silloin hän voi jättää pahan rauhaan. Hänellä ei ole mitään julkeata halua ottaa pahaa pois toisesta vaan hän antaa sen olla rauhassa—minä en puhu nyt vanhempien suhteesta lapsiin vaan yleensä ihmisistä—sillä hän tietää, että karma sen korjaa, ja iloitsee hyvästä, mikä on toisessa. Hän alkaa selvemmin ja selvemmin nähdä, että hyvä on toisissa, että Jumala elää toisissa, ja että se elää omalla tavallaan. Ja mikä heissä on pahaa, se jää heidän ja karman väliseksi asiaksi, jonka kanssa hänellä ei ole tekemistä.
Sitten hän vähitellen joutuu kolmanteen asteeseen, alkaa kulkea kolmatta taivalta uudessa elämässä, sitä, jota alussa kutsuimme nimeltä »
Jumala kaikkialla
». Ihmiselle, joka on löytänyt jumalallisen elämän toisissa, alkaa käytännöllisesti selvitä se ihmeellinen totuus, ettei ole muuta olemassakaan kuin jumalallinen elämä. Hän alkaa nähdä jumalallista elämää yhä selvemmin kaikkialla. Lopulta hän ei näe mitään muuta kuin Jumalaa. Paha ja hyvä vastakohtina häipyvät olemattomiin, kaikki muuttuu yhdeksi suureksi ihmeelliseksi elämäksi, josta hän on osa, jonka ilmennystä on kaikki olevainen ja jossa ei ole mitään pahaa. Se elämä on kokonansa hyvää, kokonaan salaperäistä,— hyvää sillä tavalla ettei siinä ole mitään ristiriitaa, ei mitään vaikeuksia, ei mitään puutetta. Ihmiselle alkaa käytännöllisesti selvitä panteismin suuri totuus, joka uskonnollisia ihmisiä on niin hirmuisesti kauhistanut.
Kymmenen vuotta sitten muuan tuttavani, joka sittemmin on tarmokkaasti toiminut uskonnollisella alalla ja vielä tänäpäivänä toimii, ja joka sitä ennen oli tutkinut teosofiaa ja tuntenut pientä vetovoimaa teosofiaan, hän kerran sanoi minulle: »minä olen hylännyt teosofian.» »Vai niin», sanoin minä ja ajattelin sisässäni: hän ei ole suinkaan koskaan ymmärtänyt teosofiaa, sillä kuinka silloin voi sen hylätä. »Niin», sanoi hän, »teosofia ei voi minua tyydyttää, sillä siinähän joudutaan siihen, ettei ole mitään hyvää eikä mitään pahaa. Ja kun ei ole mitään pahaa, niin ei ole mitään siveellistä voimaa. Kuinka ihminen voi kehittyä hyvässä, ellei hän näe pahaa ja ellei hän
vihaa pahaa
? Minä olen mennyt takaisin kristinuskoon (ja kristinuskolla hän tarkotti kirkollista uskoa tai sille hyvin läheistä uskonmuotoa), sillä kristinusko tekee jyrkän eron hyvän ja pahan välillä. Se on ihmeellisen suurenmoinen tuo oppi pahasta ja perkeleestä, kadotuksesta ja tuomiosta, sillä maailman rakenne on siinä niin selvä: me tiedämme, mihinkä joudumme, ja tiedämme, kuinka meidän tulee vihata pahaa. Ja minä tunnenkin sisässäni, kuinka vihaan kaikkea pahaa, ja siitä minä saan siveellisen voiman.»
Näillä sanoilla hän kuvasi aivan määrättyä sieluntilaa, joka todella on kaukana siitä psykologisesta tilasta, mihin ihminen uudessa elämänymmärryksessä tulee, kun hän saapuu sen kolmanteen asteeseen. Hän sillä asteella näkee, että koko maailmanavaruus ja elämä on vain täynnä yhtä Jumalaa, yhtä ääretöntä järkeä ja suloutta, sitä salaisuutta, jota me kutsumme Jumalaksi. Ei ole mitään pahaa, ei ole mitään ristiriitaa, kaikki on ikuisessa täydellisyydessä, kaikki on yhtä suurta elämää, jossa ei koskaan ole ollut mitään epäilystä, ei koskaan mitään ristiriitaa, ei koskaan mitään pahaa. Siihen jumalkäsitykseen ihminen tulee. Hän huomaa silloin kuinka totta oli, mitä esim. Kristus sanoi: »Jumala antaa aurinkonsa paistaa sekä hyville että pahoille.» Jumala ei nimitä ketään pahaksi eikä ketään hyväksi. Olisiko Jumala alempi kuin hänen oma aurinkonsa, joka meille antaa elämää, lämpöä, valoa? Jos me kutsumme itseämme tai toiset meitä kutsuvat pahoiksi, mutta yhdessä menemme auringonpaisteeseen, lämmittää se kaikkia samanlaisesti. Me voimme olla suuria rikoksentekijöitä ja voimme langeta polvillemme auringon eteen ja se meitä lämmittää eikä tee mitään eroa välillämme. Jumalan rakkaus ei katso näköä, vaan se kaikkia, hurskaita niinkuin syntisiä, rakastaa yhtäläisesti, sen silmissä ei ole mitään epätäydellistä.