Ja jos ajattelemme esim. Kristusta, niin hänen vertauksistaan huomaamme aivan selvästi, että hän opetti juuri näin. Hän puhui Taivaan eli Jumalan valtakunnasta, siitä valtakunnasta, jossa Jumalaa palvellaan. Mainitsen yhden vertauksen, tuon tutun kertomuksen talenteista. Herra antoi yhdelle palvelijalleen viisi talenttia eli leiviskää, toiselle kaksi ja yhdelle yhden. Sitten hän oli poissa ja palvelijat saivat tehdä talenteillaan, mitä halusivat. Ja kun hän tuli takaisin, niin se, joka oli saanut viisi talenttia, oli kartuttanut ne kymmeneksi, se, jolla oli kaksi talenttia, oli kartuttanut ne neljäksi. Ja näille sanoi Herra: »menkää rauhaan, te hyvät palvelijat». Mutta se, joka oli saanut yhden talentin, sanoi: »minä pelkäsin sinua, sillä tiesin sinut ankaraksi, ja kaivoin talenttini maahan. Tässä se on». Mutta Herra sanoi: »mene tyköäni pois, sinä laiska palvelija».

Tämä viittaa siihen, että jokaisella ihmisellä on oma Jumalansa, jos niin saa sanoa, oma määrä hyvyyttä, ihannetta, totuutta, elämää. Sitä hän ei saa kaivaa maahan, olkoon se kuinka pieni tahansa. Hän ei saa sitä peittää piiloon, vaan jos hän tahtoo elää uuden elämänymmärryksen mukaan, tulee hänen kartuttaa juuri omaa talenttiaan eikä toisen talenttia. Ei häneltä vaadita, jos hän on saanut yhden talentin, että hän ehtisi saada elämässä aikaan yhtä paljon kuin se, joka on saanut viisi tai kaksi. Jokaiselta elämä odottaa niin paljon, kuin hänellä on siemenenä entisyydestään, mutta jokaisella on tällainen siemen. Jos me kiellämme Jumalan meissä, jos kätkemme oman talenttimme, sen hyvän, minkä omistamme menneisyydestä, ne taipumukset ja ne mahdollisuudet, mitkä meillä on perintönä, niin me elämme hukkaan ikuisuuden kannalta katsoen. Meitä syystä silloin voidaan kutsua laiskoiksi palvelijoiksi. Mutta jos me uskallamme heittäytyä elämään sitä elämää, jota sisässämme tunnemme oikeaksi ja jota tahtoisimme elää, silloin Elämä kutsuu meitä ahkeroiksi, hyviksi palvelijoiksi, kun meidän maallinen aikamme loppuu, silloin olemme kartuttaneet sitä henkistä varallisuutta, mikä meille on annettu.

Tämä on ensimmäinen läksy, se on ensimäinen askel.

Kun ihminen elää tämän uuden elämänymmärryksen mukaan ja on tällä ensimäisellä pyrkimyksen asteella, silloin tietenkin hänen silmänsä on suunnattuna omaan ihanteeseen, omaan jumalaan, siihen, että hän voisi elää omaa elämäänsä. Hän on silloin altis monenlaisille suurille erehdyksille Hän on altis sille suurelle erehdykselle, että vaikka hän näkee oman Jumalansa, hän ei näe Jumalaa toisessa. Sentähden toinen askel, toinen läksy on tämä: opi näkemään »

Jumala toisessa

».

On aivan välttämätöntä, että ihminen ensin löytää Jumalan omassa itsessään. Muuten hän ei voi nähdä mitään Jumalaa. Mutta kun hän on löytänyt oman Jumalansa, oman ihanteensa, kun hän on löytänyt Elämän siinä ihmeellisessä muodossa kuin se hänessä on kätkettynä, silloin hän voi alkaa nähdä Jumalaa toisessakin. Mutta taival on taas pitkä hänen edessään. Sillä kun hän on täynnä omaa Jumalaansa, niin hän näkee selvästi, missä kohdin toiset eivät ymmärrä hänen Jumalaansa, vaan ovat aivankuin sitä vastaan, ja hän ihmettelee itseksensä ja ajattelee, etteivät ne tiedä mitään Jumalasta. Nyt on kyllä paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä mitään sisäisestä Jumalasta, mutta on myös sellaisia, jotka siitä tietävät. Ja tällä tiellä, jolla kulkien ihmisen nyt täytyy oppia näkemään Jumala toisessa, hän ensin tekee sen havainnon, että hän ei osaa nähdä Jumalaa toisessa vaan aivankuin ihmettelee: eivätkö nuo toiset ymmärräkään, eivätkö palvelekaan, eivätkö näekään, minkälainen Jumala on, sillä hänen oma Jumalansa on niin selvä, niin kirkas hänen mielestään. Hän ihmettelee, etteivät muut näe sitä yhtä kirkkaana ja kysyy itseltään: onko heissä Jumala?

Vähitellen hän monenlaisten katkerienkin kokemusten kautta oppii näkemään Jumalaa toisissa. Sillä hän tekee sangen pian toisen kokemuksen. Kun hän on löytänyt Jumalan itsessään, ymmärtää hän, että toinenkin on voinut löytää Jumalan ja on voinut edetä Jumalan tunnossa pitemmälle kuin hän. Ja kun hän tapaa sellaisen ihmisen tai lukee tai kuulee sellaisesta, jossa jumalallinen elämä on elävä, niin hän on altis uskomaan, että toinen käsittää koko sen elämän mikä on hänen sisällään. Käytännöllisessä elämässä tämä ilmenee siten, että kun ihminen näkee toisen, jossa jumalallinen elämä on elävä, hän on altis luulemaan toisessa kaikkea hyvää, mitä hän itse ymmärtää, ja luulee, että toinen on kaikissa kohdissa ihmeellinen ja täydellinen. Hän ei siinä erehdy, mutta hän erehtyy tietämättään siinä kohden, että hän luulee toisen Jumalan olevan saman kuin hänen oman Jumalansa. Hän ei ole vielä oppinut näkemään Jumalaa toisessa, hän on vain oppinut tuntemaan oman Jumalansa, ja kun hän ensin ymmärtää, että toisessakin on Jumala, hän luulee, että hänen oma Jumalansa on toisessa ja siitä seuraa katkeria kokemuksia, sillä jonkun ajan kuluttua hän herää huomaamaan, että Jumala toisessa ei ollutkaan sellainen kuin hän luuli, se ei ollut hänen oman mittapuunsa mukaan täydellinen. Tämä kokemus voi joskus vaikuttaa häneen tärisyttävästi, mutta se opettaa hänelle uudistuessaan, että hänen täytyy oppia näkemään Jumalaa toisessa, mutta ei omaa Jumalaansa. Toisin sanoin hänen tulee oppia näkemään, että hyvää on toisissa ihmisissä, vaikka se ilmenisi toisella tavalla kuin hänessä itsessänsä.

Tämä on silloin hänelle ihana kokemus. Kun hän tottuu ajattelemaan ja näkemään näin, niin hänelle avautuu aivan uusi maailma. Hän oppii katsomaan ihmisten sieluihin ja huomaa, että heissä on hyvää. Hän oppii lopulta näkemään hyvää niissäkin ihmisissä, jotka eivät ollenkaan itse ole tietoisia Jumalasta sisässään. Hän oppii näkemään hyvää yleensä ihmisissä ja sillä tavalla hän voi aivankuin suunnata katseensa pois siitä, jota hän kutsuu pahaksi. Hän oppii yhden merkillisen asian itsensä suhteen, yhden käytännöllisen asian oman Jumalansa palvelemisessa. Hän oppii sen, että jos hän tahtoo hyvää itsessään kasvattaa, jos hän tahtoo, että Jumala hänen sisässään kasvaisi, silloin hän ei saa ajatella pahaa itsessään. Silloin hän ei saa kääntää katsettaan siihen, mitä hänessä on pahaa. Aivan niinkuin Kristus sanoo eräässä vertauksessaan: jos pellolla on sekä hyvää viljaa että rikkaruohoa, niin ei pidä ottaa rikkaruohoa pois, ettei tulisi hyväkin mukana vaan antaa kaiken kasvaa elonaikaan asti. Tällä Kristus tarkottaa sitä merkillistä sielutieteellistä seikkaa, että jos me tahdomme kasvattaa itsessämme hyvää, emme saa nureksien ja voivottaen ajatella sitä pahaa, mikä meissä on, vaan meidän täytyy ummistaa silmämme ja korvamme siltä ja vain kasvattaa hyvää, vain aina palvella hyvää ja totuutta. Meidän ei pidä välittää valheesta, synnistä, pahasta, sillä jos me siihen käännämme huomiomme, jos alamme kitkeä itsestämme niitä rikkaruohoja, mitä meissä on, silloin on varmaa, että samalla kuin saamme kitketyksi muutamia rikkaruohoja, me myös kitkemme hyvää pois. Ihminen koettaessaan kaikella voimalla hävittää itsestään pahan, ei huomaa, että samalla kertaa on sisällään piilevä hyväkin turmeltunut. Jos hän menettelisi viisauden mukaan, ei hän niin tekisi vaan ainoastaan antaisi hyvän kasvaa ja leikkuumiehen leikata pois, mitä rikkaruohoa on, s.o. antaa karman sen leikata pois.

Jokaisen ihmisen elämässä on karma vaikuttamassa. Aina tapahtuu sellaista, joka tuottaa hänelle surua ja kärsimystä ja kitkee hänestä rikkaruohoja pois. Hänen ei tarvitse siitä huolehtia.