Tämä on ensimäinen tosiseikka, minkä ihminen ymmärtää, joutuessaan tekemisiin yliaistillisen maailman kanssa. Hän ei voi olla toisessa maailmassa sama personallinen olento kuin hän on tässä ilman tätä fyysillis-eetteristä ainetta. Siis hän ei voi olla olemassa kuolemankaan jälkeen ilman fyysillis-eetteristä ruumista, joka välittää hänen personallista itsetietoisuuttaan, ellei hän muutu toiseksi olennoksi. Ja minkä kokemuksen itse asiassa ne ihmiset tekevät, jotka ovat hereillään ja personallisesti oma itsensä ulkopuolella fyysillistä ruumista? He tekevät sen kokemuksen, etteivät tiedä minkälainen on ihmisen tila kuoleman jälkeen. He eivät tapaa kuolleita, ellei joku vainaja tule heidän luokseen puhumaan heille. Joskus kuollut sukulainen tai ystävä saattaa tulla heidän luoksensa, ja he voivat tietää, että hän on kuollut, he voivat puhua hänelle, mutta he eivät kykene itse lähtemään vainajien valtakuntaan, helvetteihin ja taivaisiin ottamaan selvää, kuinka siellä on. Tämän huomion he pian tekevät. He kyllä ovat päässeet ihmeelliseen tietoon siitä, että ihminen saattaa olla olemassa ulkopuolella karkeata fyysillistä välinettään, mutta he eivät saata päästä vainajien yhteyteen muitta mutkitta. Itse asiassa tämä ilmiö on epänormaali. Se on pohjaltaan aineellinen ilmiö eikä sellainen henkinen ilmiö, jonka tarpeessa totuudenetsijä on. Se ei anna hänelle sitä henkistä tietoa, jota hän kaipaa.
Sillä henkisen tiedon kaipuu on lyhyesti määriteltynä tämä: »onko ihminen toinen olento kuin fyysillisen ruumiin välityksellä ilmenevä personallisuus? Onko ihminen todella sellainen kuolematon olento, joka on olemassa kuoleman jälkeen? Missä ovat vainajat olemassa kuoleman jälkeen?» Jos heitä on olemassa, täytyy elävässä ihmisessä jo piillä kuolemattomuuden siemen. Ja jotta ihminen eläissään voisi päästä tietoon vainajien olotilasta, täytyisi hänen tulla tietoiseksi siitä puolesta itsestään, joka on riippumaton fyysillis-eetterisestä personallisuudesta. Tämä on se henkinen tieto, jota totuudenetsijä kaipaa toisen heräymyksen jälkeen.
[ VI. ] UUDESTASYNTYMINEN KRISTUKSESSA.
Puhuttiin viime kerralla siitä elämästä, jota salatiedettä harjottava ihminen saattaa elää ruumiin ulkopuolella. Mainittiin, että on ero tehtävä kahdenlaisen ruumiin ulkopuolella olon välillä. Toinen on oikeastaan fyysillisen ruumiin kahtiajakoa vain, toinen on varsinaista elämää ja oloa fyysillisen ruumiin ulkopuolella. Edellisenlaatuiseen elämään ruumiin ulkopuolella, joka perustuu fyysillisen ruumiin kahdistumiseen on taipumusta herkkätuntoisilla henkilöillä, jotka luonnostaan ovat fyysillisesti mediumistisia, ja myöskin henkilöillä, jotka ovat salatieteilijöitä sillä tavalla, että vaikutin, joka heitä elähyttää, on uteliaisuus tai ainakin tiedonhalu, jota emme teosofeina saata täydellisesti hyväksyä. Kun näet ihminen on ulkona fyysillisestä ruumiistaan eetterisessä haahmossa, niin hänelle ei ainoastaan ole mahdotonta pyrkiä vainajien varsinaiseen valtakuntaan, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, vaan hän on myöskin altis samoille haluille ja himoille kuin fyysillisessä ruumiissaan ollessaan. Hän ei itse ole välttämättä siveellisesti eli moraalisesti parempi kuin päivätajunnassaan, ja on vielä lisättävä, että hän päivätajunnassaankaan ei tarvitse olla erittäin kehittynyt siveellisesti voidakseen saada aikaan tällaisia kaksistumisilmiöitä.
Kun n. 15 vuotta sitten erityisesti tutkin näitä asioita käytännöllisesti, näytettiin minulle esimerkeillä ero eetterisen ja varsinaisesti henkisen ruumiista ulkonemisen välillä. M.m. selveni minulle ero seuraavan tapauksen kautta. Eräs ranskalainen salatieteilijä, joka ei ollut teosofi eikä ollenkaan hyväksynyt teosofista liikettä, istui huoneessaan, luultavasti Parisissa, ja kirjotti kirjotuspöytänsä ääressä, joka oli akkunan luona. Vaikka hän muuten oli tavallisen ihmisen näköinen, kiintyi huomioni hänen silmiinsä, joissa paloi tumma, synkkä hehku. Kadulta kuului rattaiden ajoa ja hän kääntyi äkkiä katsomaan, aivankuin olisi aavistanut jotakin. Kadulta ajoivat vaunut ohi, niissä istui upea, kaunis nainen ja herrasmies. Silloin tämä ranskalainen salatieteilijä tunsi voimakasta mielenliikutusta enkä minä ymmärtänyt muuta kuin että hän, joka nähtävästi oli rakastunut tuohon naiseen, äkkiä tuli mustasukkaiseksi sen takia, että vieras herrasmies ajoi vaunuissa naisen seurassa. Luultavasti hänellä oli syvempikin syy, minkätähden hän samassa menetteli niinkuin menetteli, mutta sitä en silloin osannut nähdä. Näin ainoastaan nämä selvästi näkyvät tunteet hänessä. Nyt hän heti heittäytyi pitkälleen sohvalleen huoneessaan, eikä kestänyt monta sekuntia,—niin harjaantunut hän oli tässä okkultisessa tempussa,—ennenkuin hän nousi eetterihaahmossaan fyysillisestä ruumiistaan ja kiirehti seinän kautta vaunujen jälkeen ja sisään vaunuihin. Hän tietysti oli aivan näkymätön niille, jotka vaunuissa ajoivat, mutta itse hän saattoi täydellisesti nähdä ja kuulla heitä. Hän oli heidän luonaan kuin fyysillinen olento ainakin, mutta näkymättömänä. Tämä näky vaikutti minuun erittäin inhottavasti ja ymmärsin selvästi, että tuo ei ollut korkeata okkultismia. Sehän oli kerrassaan salaisten voimien prostituoimista, niiden käyttämistä personallisiin tarkotuksiin!
Todellinen salatieteellis-henkinen oleminen fyysillisen ruumiin ulkopuolella on aivan toista laatua. Se on käyttääkseni muuatta raamatullista vertausta, joka mielestäni tähän kohtaan hyvin sopii, ottamista osaa kuninkaanpojan häihin. Te muistatte tämän Kristuksen vertauksen kuninkaanpojan häistä, joihin kaikkia kutsuttiin: ovella kuitenkin katsottiin, kuka on puettu häävaatteisiin, kuka ei. Ken ei ollut häävaatteisiin puettu, hän ei päässyt ovesta sisälle. Tämä on kirjaimellisesti totta salaisen maailman suhteen ja todellisen elämän suhteen ulkopuolella fyysillisen ruumiin. Jos ei ihminen ole riisunut päältään fyysillistä personallisuuttaan ja pukeutunut häävaatteisiin—tämä sana on sekä vertauksellinen että myöskin realistisesti tosi—ei hän voi astua sisään salaiseen elämään, todelliseen okkultiseen elämään ruumiin ulkopuolella. Sentähden hänen olemisensa siinä maailmassa, jota me kutsumme henkimaailmaksi, ja hänen kuulumisensa siihen maailmaan jäsenenä perustuu ja nojautuu siihen, että hänessä on herännyt uusi inhimillinen sielu, uusi personallisuus niin sanoaksemme.
Ja mikä voima se tämän personallisuuden saattaa herättää? Ainoastaan jumalallinen rakkaus ja sääli.
Kaikille teosofeille ja kaikille ihmisille, jotka tahtoisivat, että heidän elämänsä nukkuessaan —illan ja aamun välillä—ei menisi hukkaan, vaan jotka soisivat silloinkin elävänsä ja olevansa jollakin tavoin tietoisia, kaikkialla on aina viisaiden puolelta annettu se neuvo, että heidän ei pidä pyrkiä väkinäisesti itsetietoisiksi. Ei kenenkään pidä ajatella maatapannessaan: »jospa minä nyt olisin itsetietoinen ulkopuolella ruumiin, jospa voisin elää personallista elämää ja muistaa huomenna herätessäni, mitä olen tehnyt, missä olen liikkunut ja ollut yön aikana!» Ei kenenkään pidä ajatella näin, sillä kun näin ajattelee, on siinä personallinen ja itsekäs värähtely mukana, joka vaikuttaa, että kun poistuu fyysillisestä ruumiistaan, niinkuin jokainen ihminen yöllä poistuu, tulee vetäneeksi vähän eetteristä ainetta mukanaan. Tämä pidättää ihmistä maanpiirissä eikä anna hänen henkensä kohota asianomaiseen olotilaansa. Sitä vastoin meidän kaikkien, jos tahdomme kehittyä henkisessä ja salatieteellisessä elämässä, pitää ajatella kun laskeudumme levolle: joko ylimalkaisesti »jospa minua voitaisiin nyt yöllä käyttää hyvän palvelukseen ja rakkauden töihin, ei ollenkaan niin, että minun tarvitsisi siitä mitään tietää, että minulla pitäisi olla siitä mitään muistoa herätessäni aamulla, vaan ainoastaan niin, että voisin jotakin hyvää tehdä. Tahdon antaa itseni rakkauden palvelukseen—jospa voisin jotakin hyvää tehdä!»—tai sitten, jos tiedämme erityisen henkilön, joka olisi lohdutuksen tai henkisen valistuksen tarpeessa,—»oi, jospa nyt nukkuessani voisin olla hänelle hyödyksi ja häntä auttaa.» Toinen tai toinen. Kysymyksessä pitää olla epäitsekäs personaton työ, ei mikään salatieteellinen voitto itselleen, ei mikään merkillinen tietoisuus eikä erityisiä okkultisia huomioita, joita voisi muistaa päivällä. Ja iloinen voi ihminen olla, jos hän saa niin nukkua, ettei »muista» mitään aamulla herätessään, vaan jos hänellä vain on hyvä olla ja ihana tunnelma sielussaan, sillä silloin häntä varmasti on voitu käyttää hyvän palvelukseen. Muuta meidän ei pidä toivoa. Kaikki salatieteelliset kyvyt ja okkultiset voimat tulevat itsestään, kun niiden aika on, ja jos on tarpeellista. Meidän ei pidä toivoa muuta kuin että voisimme olla hyödyksi maailmassa.
Varsinaisessa elämässään ruumiin ulkopuolella ihminen on toinen olento. Hän on siinä tilassa niin suuressa määrin toinen olento, että miltei kauhulla tai vieromisella ajattelee fyysillistä käyttövälinettään, joka silloin merkitsee hänelle koko fyysillistä personallisuutta. Hän ajattelee: »tuo inhottava olento, joka on niin alhainen, että se elää tietämättömyydessä ja pimeydessä, tuntematta mitään korkeampaa, tuo on minun vankeuteni.» Näin hän alussa ajattelee kokiessaan todellista elämää fyysillisen ruumiin ulkopuolella toisessa maailmassa. Vähitellen hänen fyysillinen personallisuutensa kehittyy sellaiseksi, ettei hänen tarvitse kauhulla sitä ajatella,—ja tietysti, ohimennen sanoen, hänen kauhunsa fyysillistä personallisuutta kohti ei merkitse, että meidän kannaltamme katsoen hänen päivätajuinen personallisuutensa olisi mikään huono tai ala-arvoinen personallisuus; se on tietysti fyysillisesti katsoen sangenkin valistunut, mutta salatieteilijän itsekritiikki tapahtuu henkisen elämän kannalta.