Jumala minässä
«.
Mitä tämä merkitsee? Jos ajattelemme yleensä ihmisten suhdetta siihen, jota kutsutaan Jumalaksi, on se epäilemättä sangen pintapuolista ja ulkonaista laatua. Se Jumala, jota ihmiset kristikunnassa kasvatuksen kautta oppivat palvelemaan, sehän on heidän ulkopuolellaan oleva jumalallinen olento, joka on maailman luonut ja heidätkin luonut ja antanut määrätyn ohjelman ihmiselämälle. Olemme näistä asioista monta kertaa puhuneet ja luulen kaikkien myöntävän, että se Jumala, jota kristikunnassa tavallisesti palvellaan, on tällainen ihmisen ulkopuolella oleva Jumala.
Nyt on ensimäinen uusi totuus, mikä astuu ihmisen eteen, kun hän käytännössä omaksuu uuden elämänymmärryksen, se, että Jumala ei ole hänen ulkopuolellaan vaan hänen sisässään. Hän ei voi löytää mitään Jumalaa ulkopuoleltaan, ellei hän löydä Jumalaa omasta sisästään.
Tämä asia on todistettavissa, sillä tieteellinen tosiseikka on, että ihmisen tajunnassa on kaikki, mistä hän mitään tietää. Jos näemme edessämme ulkokohtaisen maailman ilmiöineen ja olioineen, niin me olemme siitä tietoisia ainoastaan siinä määrin kuin se astuu meidän omaan tajuntaamme. Tämä on tieteellinen tosiseikka. Me emme mitään näkisi ympärillämme, ellei kuva siitä tulisi meidän aivoihimme, ja se, minkä me näemme, ei ole itse ulkokohtainen maailma vaan meidän aivoissamme oleva kuva siitä. Sen me näemme. Siis me voimme sanoa aivan kuin hindulaiset filosofit, veedaantalaiset sanoivat: »kaikki on sinussa, koko maailma on sinussa itsessäsi.» Me tiedämme maailmasta ainoastaan siinä määrässä kuin se on meissä itsessämme. Siis puhua ulkokohtaisesta Jumalasta on aivan mahdotonta. Ihminen ei voi tietää mitään siitä ulkokohtaisesti, hän ei voi tietää mitään Jumalasta, joka on hänen ulkopuolellansa. Ainoastaan sellainen Jumala voi tulla hänelle tajuttavaksi, joka piilee hänen omassa sielussaan.
Tämä on ensimäinen totuus: Jumala on etsittävä minusta itsestäni. Ja silloin kun tämä selviää totuudenetsijälle, kun ihmiselle ensin tulee tämä uusi ymmärrys, että hänestä itsestään on Jumala löydettävä, silloin hän kysyy itseltään: kuinka minä sen Jumalan voin löytää? Missä se Jumala piilee itsessäni, minkälainen on se Jumala, joka on minussa itsessäni? Olenko minä Jumala? Kuinka minä voin olla Jumala? Hän huomaa itsensä heikoksi, huonoksi, puutteelliseksi olennoksi. Kuinka hän olisi Jumala?
Monet sanovatkin teosofeista ja sellaisista ihmisistä, joilla on tämä uusi elämänymmärrys: he luulevat, että ihminen on Jumala, he luulevat itsensä Jumalaksi, he ihailevat omaa syntistä itseänsä. Tämä on suuri erehdys niiden puolelta, jotka niin sanovat, sillä se, joka käytännössä tulee tämän kysymyksen eteen, hän tietää, ettei hän voi kutsua itseänsä Jumalaksi. Hän tietää, että hän itse ei ole suinkaan mikään Jumala.
Mikä on sitten Jumala, minkälainen on se Jumala, joka hänen on löydettävä omasta itsestänsä? Hän kysyy neuvoa viisailta, niiltä Mestareilta, jotka ovat esiintyneet maan päällä. Hän alkaa aivan uudessa valossa lukea vanhoja pyhiä kirjoja teosofisia, mystillisiä teoksia. Nyt hän niistä tahtoo saada selville, minkälainen on se Jumala, jonka hän voi löytää itsestään. Ovatko viisaat sanoneet mitään siitä, minkälaisen Jumalan hän voi löytää itsestään?
Hän huomaa silloin, että viisaat ovat yksimielisesti puhuneet siitä Jumalasta. Kun hän tutkii viisaiden oppeja ja heidän elämäänsä, huomaa hän, että he puhuvat ja elämällänsä todistavat tuosta Jumalasta, että se on rakkautta, totuutta, hyvyyttä, jaloutta. Se on jotain aivan inhimillistä ja samalla yli-inhimillistä, sillä se on täydellinen. Siinä Jumalassa ei ole mitään pahaa, ei mitään kovaa, ei mitään julmaa, vaan se Jumala on hyvyyttä, totuutta, vapautta, rakkautta. Hän löytää monenlaisia määritelmiä, mutta hän ymmärtää, että ne kaikki ovat yhtä, ne kuvaavat elämää, joka piilee ihmisten sisällä. Nuo monet määritelmät vain ovat omiansa puutteellisilla sanoilla kuvaamaan sitä ihmeellistä elämää, joka piilee ihmisten sisällä. Nuo monet määritelmät vain ovat omiansa puutteellisilla sanoilla kuvaamaan sitä ihmeellistä elämää, joka piilee ihmisen sisällä ja jonka etsijä voi itsessään myös huomata.
Hän ymmärtää silloin sekä käytännössä omasta itsestään että viisaiden opista, että tämä Jumala ei ole muodollisesti määriteltävä. Hyvyys, rakkaus, veljeys, kauneus j.n.e. mitä nimiä käytetäänkin, ne eivät ole mitään rajotettuja asioita. Niistä ei voi sanoa: tämänkaltainen on hyvyys, tämänmuotoinen on totuus, tämänsuuntainen on vapaus j.n.e. vaan ne ovat mysterioita. Itse elämä on ikäänkuin suuri salaisuus, joka piilee ihmisen sisällä, mutta ilmenee ihmisessä sillä tavalla, että sitä täytyy kutsua ylevällä nimellä »Jumalaksi». Mutta elämä ilmenee muodollisesti eri lailla eri yksilöissä. Sen huomion etsijä heti tekee, ettei ole ollenkaan kysymys siitä, että hän muovautuisi minkäänlaisen määrätyn ojennusnuoran ja säännön mukaan sellaiseksi ja sellaiseksi, vaan että hän käsittäisi oikealla tavalla vapauden, muodottomuuden, säännöttömyyden. Kysymys on vain siitä, että hän huomaisi Jumalan, jota hänen tulee palvella, olevan hänessä itsessään,— ei Jumala toisessa eikä toisen Jumala vaan »minun Jumalani».