Kolmas läksy on sentähden tämä: ihanteen uskollinen palveleminen, olkoon ihanne personoituneena ihmisessä tai aatteessa. Ihmiselle on nyt onnen salaisuus siinä, että hän on uskollinen aatteelleen, totuudelleen, rakastetulleen. Ja hän elää itsetietoisempaa elämää kuin koskaan ennen. Kun ihminen on tätä kolmatta läksyä oppimassa, silloin hänellä usein on selvänä jo nuoruudessaan, mitä hän tahtoo elämässä tehdä, tai myös on selvänä, ettei hän tuhlaa rakkauskykyänsä keneen tahansa vaan odottaa sitä ihmistä, joka on hänelle luvattu. On näitä omituisia ihmisiä, jotka eivät etsi rakkautta ymparillään, eivät hapuile sieltä täältä lempeä vaan tyyneesti kulkevat tietään ollen vakuutettuja siitä, että tulee kerran sielu, jota he voivat rakastaa. On myös niitä, jotka nuoresta saakka tietävät, mitä on tehtävä, millä tavalla heidän tulee järjestää elämänsä, ja jotka ovat uskollisia omalle aatteelleen ja koettavat ohjelmaansa toteuttaa elämässään. He ovat kummallisen viisaita ihmisiä, heidän onnensa on heidän uskollisuudessansa.

Mutta sitten tulee neljäs läksy, ja se on, että tämä aate, tämä ihminen, tämä ihanne, jolle ihminen on uskollinen—se pettää. Sellainen kokemus täytyy jokaisen elämän koulussa kävijän tehdä, jokaisen pyrkijän, joka lähestyy vihkimystä. Se ihminen, jota hän uskollisesti rakasti, se aate, jota hän palveli, se ihanne, se totuus, joka hänelle oli kaikki kaikessa, se pettää, menee rikki hänen käsissään ja hänen jalkojensa alla. Kaikki pettää. Hänen täytyy tehdä tämä kokemus, sillä vasta sen kautta hänet nostetaan neljättä läksyä oppimaan, joka myös on välttämätön, ennenkuin ihminen voi pyrkiä vihkimyksen porttien luo.

Mikä on sitten tämä neljäs läksy? Että ihminen löytää onnensa siitä, että hän täyttää velvollisuutensa aivan kuin kone, pyytämättä mitään itselleen elämältä. Hänen oma elämänsä on aivan tyhjä. Tämä on neljäs ja korkein läksy. Te olette voineet nähdä sellaisen ihmisen, joka lähestyy vihkimystä ja josta ette tiedä, mikä on hänen elämänsä sisältö; hän ei mitään pyydä, ei mitään toivo, hän täyttää velvollisuutensa nurkumatta vieläpä iloisesti,—hän aivan kuin säteilee onnea siitä, ettei mitään toivo eikä vaadi.

Tämä sisäinen saavutus on itse asiassa sielullinen lepotila ennen vihkimystä. Ihminen voi elää useita ruumistuksia tällaista kummallista lepotilaa, jolloin hänen sielunsa on vapaa personallisista pyyteistä. Mutta hän on onnellinen. Hän lähenee vihkimyksen portteja. Hän lähenee elämän salaisuutta. Hän käy aivan kuin kuoleman partaalla, aivan kuin kuohuvan virran rannalla. Tarvitaan vain, että hän avaisi silmänsä ja näkisi, niin astuisi kuoleman virran yli toiselle rannalle. Jos hän nyt herää uudella voimalla totuutta etsimään, Jumalaa tahtomaan, ei vastaus ole kaukana. Hän tekee varmasti kokemuksia jotka näyttävät hänelle, että elämä kätkee hänelle paljon, että nyt vasta elämä voi hänelle alkaa, nyt vasta, kun hän ei mitään pyydä itsellensä. Nyt voi elämä tulla hänen luoksensa kaikessa rikkaudessansa. Hän lähestyy sitä sieluntilaa, jolloin ihminen on tietoinen siitä, että hän on aivankuin vankilassa olija, mutta että hänellä on Jumala, oma sisäinen itse, joka on yhtä hänen kanssaan ja ulkopuolella hänen vankilaansa. Ihminen saa kokea elävänsä salaperäisessä piirissä, toisin sanoen, että hänellä on mitä me kutsumme »syy-ruumiiksi»; että hänen ympärillään on piirrettynä okkultinen kehä, joka piirittää hänen personallisen tajuntansa. Tuon munanmuotoisen piirin sisällä hän elää personallisena olentona. Siinä ovat kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa ja toimintansa, koko hänen ruumiillinen olemuksensa on tamän kehän sisäpuolella, mutta nyt hän tekee sen havainnon lähestyessään vihkimyksen portteja, että hän Itsenä elää tämän kehän ulkopuolella ja että hän itse on piirtänyt sen kehän. Hän on itse rajottanut itsensä minuudeksi, minä-ruumiiksi eli syyruumiiksi, mutta Itse hän on sen ulkopuolella.

Ohimennen sanoen on oikeastaan sangen vaillinaisesti ja miltei väärin kuvattu, kun sanotaan, että Logos luodessaan maailman ympäröi itsensä maagillisella ympyrällä, jonka sisäpuolelle hän muodostaa maailman. Asia ei ole niin, että Jumala luodessaan maailman ympäröisi itseään maagillisella piirillä; kun Jumala päättää luoda maailman, hän piirtää pallon omaan itseensä, hän aivankuin avaa omassa itsessään maailmankehän. Itse hän on sen ulkopuolella. Samalla tavalla me ihmiset henkisinä olentoina olemme tajuntaa, ja tämä merkitsee, että meillä ei ole muotoa, jota voisimme fyysillisellä kielellä kuvata; emme ole aineellisia olentoja vaan tajunnallisia. Mutta personallisuutemme, joka on ilmennyksemme ja muuten ainoa, mistä tavallinen ihminen mitään tietää, on tässä tajunnassamme piirrettynä ja rajotettuna ilmennysmuotona. Me olemme piirtäneet tämän auran ulkoviivan ja sen sisällä me ilmestymme eli ilmennämme itsemme aineellisessa maailmassa, mutta itse me olemme sen ulkopuolella henkisinä olentoina. Mestarit esim. kolminaismaailmassa ilmestyvät personallisina olentoina ja silloin rajottavat itsensä, mutta itsessään he elävät yliaineellisessa aineettomassa maailmassa tajuntoina. Me emme osaa heitä kuvailla sanoilla, niinkuin emme ylipäänsä sanoilla saata kuvata jumalallisia olentoja. Ainoastaan silloin kun he piirtävät itsessään piirin, jossa ilmentävät itsensä aineellisessa maailmassa, voimme heitä sanoilla kuvata.

Kun ihminen lähenee vihkimystä, hän tekee sen kokemuksen, että hänellä on Jumala. Jumala alkaa hänelle puhua ja aivankuin näkyy hänelle. Ja silloin hän valmistuu ottamaan askeleita elämän ja kuoleman toiselle puolelle. Hän valmistuu siten, että hän personallisessa tajunnassaan lähtee ulos personastaan. Hän personallisessa tajunnassaan lähestyy Itseään ja Jumalaa—nousee oman itsensä yli ja tulee iankaikkiseksi minuudeksi. Silloin näkevät Mestarit, jotka elävät hengen maailmassa, että hänet voi ottaa vastaan, että hänet voi vihkiä. Vihkimys on ihmisen puolelta lupausta, ja vihkimyksen edellä tapahtunut pitkä itsekasvatus on tehnyt ihmisen kykeneväksi lupaamaan. Nyt hänestäkin kerran varmasti koituu olento sellainen, jommoista alussa kuvattiin.

[ III. ] JUMALA.

Siinä uudessa elämänymmärryksessä, johon teosofia meidät johdattaa, eli ehkä vielä paremmin sanoen siinä elämässä, jonka se meille avaa, voidaan erottaa useampia eri asteita. Tänään tahdomme puhua siitä, mitenkä tämä uusi elämä eräältä kannalta katsoen jakautuu kolmeen asteeseen eli askeleeseen, joita me kaikki voimme astua ja jotka kerran ovat kaikkien astuttavat. Näitä kolmea askelta voisimme kutsua nimillä: Jumala minässä, Jumala toisessa ja Jumala kaikkialla.

Ensimäinen suuri totuus, jonka ihminen itsellensä käytännössä omistaa silloin kun hänessä herää uusi elämänymmärrys, on se, jota me voimme teosofisella nimityksellä kutsua »