Jos nyt ajattelisimme näkevämme korkean vihityn edessämme hänen todellisessa muodossaan, jolloin meidän tietysti täytyisi olla selvänäköisiä, sillä fyysillinen ruumis on Vihityllä samanlainen kuin muilla ihmisillä, ainakin näennäisesti, niin mitä silloin näkisimme?
Silloin näkisimme että Vihitty on ihmeellisen kaunis loistava olento, inhimillinen muodoltaan, ruumiillinen ihminen, mutta loistava ja ihana, ja että hän on aivan kuin pukeutunut vähemmin loistaviin käyttövälineisiin. Hän itse seisoo siinä loistavana, mutta on ottanut päälleen karkeampia ruumiita eli käyttövälineitä. Jos katselemme tarkalleen, näemme, että hän omassa, niinkuin sanotaan, Augoeidees-muodossaan seisoo keskellä ja on ottanut päällensä ensin n.k. älyruumiin, sitten n.k. tunne-ruumiin ja vihdoin n.k. eetteris-fyysillisen ruumiin.
Kuinka toista taas, kun katselemme tavallista kuolevaista ihmistä! Jos me samanlaisilla silmillä katselemme tavallista kuolevaista, näemme, että hän on itse todellisena minänä ja personallisena olentona tässä eetteris-fyysillisessä muodossaan. Fyysillinen muoto on todellisin ja takana häämöttävät korkeammat käyttövälineet. Hänellä on tunne-ruumis, äly-ruumis ja niiden takana myös n.k. Augoeidees-muoto, mutta tämä on aivan kuin unitilassa, kyllä kaunis mutta niinkuin nukkuva. Ero on siinä, että Vihityn tietoisuus ja todellinen olemus on korkeammassa minässä, Augoeideksessä, jotavastoin jokapäiväisen eli tavallisen kuolevaisen itsetietoisuus eli todellinen olemus on tässä fyysillisessä ulkonaisessa personassa.
Kysykäämme nyt, millä tavalla ihminen on voinut kehittyä vihityksi, mitä läksyjä hänen on tullut oppia, mitä muutoksia on tapahtunut hänen eri käyttövälineissään, fyysillisessä, tunneruumiissa ja älyruumiissa? Jos tahdomme yhdellä lauseella ilmaista, mitä ihmisen pitää oppia, ennenkuin hän voi asettaa itsensä vihkimyskokelaaksi, voimme sanoa: ihmisen täytyy oppia onnen salaisuus. Ihmisen täytyy oppia olemaan onnellinen.
Millä tavalla hän voi tämän oppia? Mitenkä elämä opettaa hänelle tätä? Elämällä tarkotan sitä elämää, joka jatkuu monen ruumistuksen kautta. Millä tavalla elämän suuressa koulussa ihminen oppii olemaan onnellinen? Hän oppii tämän läksyn käyttövälineittensä avulla eikä hän voi oppia sitä läksyä, ennenkuin hän on saanut fyysillisen ruumiin. Ennen ei voi tulla kysymykseen sellainen kehitys, joka vie häntä vihkimystä kohti. Moni ihminen kysyy: minkätähden olemme tulleet tähän fyysilliseen ruumiilliseen maailmaan, jossa on niin paljon vaikeuksia ja kärsimyksiä? Emmekö olisi hienommassa ruumiissa henkimaailmassa voineet oppia samoja läksyjä, tulla hyviksi ja päästä vihkimyksen porttien läpi? Ei, on aivan selvä vastaus, sillä nuo sisäiset muodolliset maailmat, astraliset ja älylliset eivät ole olemassa ilman tätä fyysillistä. Ne muodostavat kaikki kokonaisuuden, jota kutsutaan kolminaismaailmaksi. Ne eivät voi olla ilman toisiaan. Ihmisen tehtävä on luoda niistä yhtä ja nostaa niitä aivan kuin ylöspäin, mutta ennenkuin ihminen voi mihinkään tällaiseen työhön ryhtyä, (joka on Vihityn työtä), täytyy hänen koko kolminaismaailmassa ollen ja eläen oppia sen läksyt. Niin hän ei voisi tehdä, jos hän alkaisi kehityksensä äly- tai eetteri-maailmassa. Hänen täytyy ensin saada fyysillinen ruumis, niin että hänellä on koko kolminaismaailma ympärillään ja sisällään. Silloin vasta hän voi oppia varsinaisen elämän läksyjä. Ja ensimäinen läksy, minkä ihminen oppii ollessaan puettu kolminaismaailmasta otettuun ruumiiseen eli kolmeen käyttövälineeseen, on sitä laatua, että hän oppii sen fyysillisten aistintensa välityksellä.
Mikä on se läksy? Se on nautinnon läksy. Ihminen oppii nauttimaan fyysillisten aistinten välityksellä. Tämä on aivan välttämätöntä. Hänen täytyy ensin puettuna fyysilliseen ruumiiseen joutua kosketukseen ympäröivän maailman kanssa, joka tapahtuu fyysillisten aistinten välityksellä, ja nämä aistimet opettavat häntä nauttimaan olemassaolosta. Voimme toisella kielellä sanoa, että ihminen heti alkaa onnea opettelemaan ja että onnen opetteleminen ja vaistomainen etsintä tapahtuu ensin fyysillisten aistinten välityksellä. Hän alkaa aistimillaan nauttia olemassaolosta. Hänellä on nuo viisi tunnettua aistinta, joihin vanhat intialaiset vielä lisäsivät viisi muuta aistinta. Ne, joista tavallisesti puhumme, kuulo, näkö, maku, haju ja tunto, ovat passivisia, mutta hindulaiset filosofit ja salatieteilijät sanoivat, että ihmisellä on vielä viisi aktivista aistinta, joiden välityksellä hän on toimivassa yhteydessä ulkomaailman kanssa, nim. kätensä, jalkansa, suunsa, sukupuolielimensä ja ulostus-elimensä. Näiden aistimien avulla ihminen oppii nauttimaan ulkonaisesta maailmasta. Alku-aikoina ihmiskunnan elämä oli elämistä paljastaan näissä fyysillisissä aistimissa. Nyt ei ihmiskunta enää kykene elämään yksinomaan sillä tavalla, mutta alkuaikoina tämä oli luonnollista ja tervettä elämää. Sillä ihmiskunnalle välttämätön läksy on onnen etsiminen, hapuileminen ja nauttiminen fyysillisessäkin maailmassa. Onni on kaikilla aloilla tarjona ja täytyy olla.
Mutta kuitenkin ihminen pian tekee toisen kokemuksen. Hän huomaa, että nautinto, jonka hän aistimillaan saavutti, on sekä lyhytaikainen ja ohimenevä että myös epävarma, vieläpä sellainen, että se muuttuu kärsimykseksi. Hän täten ei opi ainoastaan onnen vaan myös sen vastakohdan, kärsimyksen, läksyn, sillä aina kun hän antautui nauttimaan ulkomaailmasta aistimiensa välityksellä—jolloin tietysti ovat yhteistoiminnassa sekä aktiviset että passiviset aistimet—ja luuli, että nyt minä löysin onnen, niin hän pian pettyi. Hän huomasi, että onnen malja sisälsi myrkkyä, hänet saavutti sairaus ja monenlaiset kärsimykset.
Nyt ihminen jäisi onnettomaksi kysymysmerkiksi elämän tiellä, jos koko elämä sisältyisi nautinnon ja kärsimyksen alituiseen vaihteluun. Onneksi hän tekee sen havainnon, ettei elämä tyhjenny aistilliseen nautintoon ja aistilliseen kärsimykseen. Elämässä on muutakin. Hänessä toisin sanoen alkavat vaikuttaa n.k. astraliset aistit eli voimat, tunne-ruumis alkaa herätä, ja ihminen ymmärtää, että elämä onkin sisäistä laatua. Hänen elämänsä on subjektivistä, itsekohtaista. Se ei ole objektivistä, se ei ole hänen ulkopuolellaan vaan hänen sisällään. Koska hän aistillisesta nautinnosta sai kärsiä, hän luonnollisesti ymmärtää, että hänen täytyy kieltäytyä, jos ei kokonaan aistillisesta nautinnosta niin ainakin sen liiallisuudesta. Tänä päivänä meidän ihmiskuntamme on oppimassa kieltäymyksen läksyä—jokainen ainakin jossain määrin kieltää itseään. Ei kukaan heittäydy umpimähkään nauttimaan, (poikkeuksia en ota lukuun), sillä suurin osa tietää, että ihmisen täytyy kieltäytyä. Kun hän kieltäytyy, hän taas on löytävinään onnea, mutta vain hetkeksi, sillä pysyväistä onnea hän ei saa paljosta kieltäymyksestä. Mitä hän silloin alkaa etsiä?
Toinen läksy, jota voimme kutsua kieltäymyksen läksyksi, vie ihmisen siihen, että hän etsii astralista elämää eli toisin sanoen tunnetta, joka ei olisi niin haihtuvaa laatua kuin ne fyysilliset tuntemukset, jotka perustuvat aistillisiin kokemuksiin ja havaintoihin. Ja mitähän tunnetta ihminen etsii? Rakkautta, sellaista rakkautta, joka ei pettäisi. Voimme todella sanoa, että jos ihmiskunta jollakin tiellä kulkee jotakin läksyä oppimassa, on se juuri tällä kohdalla. Tällä kohdalla ihmiset todella ovat, he etsivät rakkautta, kaipaavat rakkautta, tahtoisivat tuntea tunnetta, joka ei pettäisi, tahtoisivat että toinen ihminen voisi heitä kohtaan tuntea sellaista, josta olisi onnea eikä kärsimystä. Sillä jos he kokevat rakkautta ja samalla katkeruutta, heräymyksiä ja pettymyksiä, he yhä vain kaipaavat ja etsivät, aivankuin aavistaen sisässään, että täytyy olla tunnetta, joka ei pettäisi, joka tyydyttäisi ja aina voisi tuottaa onnea. Siinä kohdassa on ihmiskunta. Katsokaa vain taidettamme, kirjallisuuttamme, niin huomaatte kaikkialla kaipuun: missä on todellinen rakkaus, sellainen tunne ihmisen sielussa, joka olisi pysyvää laatua? Ja ihminen voi tällä tiellä—sitä kaikki ihmiskuntamme suurimmat kirjailijat ja taiteilijat saarnaavat —löytää rakkaustunteen, joka pysyy, mutta se tunne on oleva hänessä itsessään. Hänen itsensä pitää oppia sillä tavalla rakastamaan.
Kokemukset tällä tiellä vievät ihmistä ajattelemaan elämän ongelmoita, totuutta etsimään, kaikenlaisia kysymyksiä itsellensä asettamaan. Täten ihminen joutuu kolmanteen läksyyn aivan kuin itsestään, sillä etsiessään pysyväistä tunnetta omasta itsestään, hän huomaa, ettei sen tunteen tarvitse välttämättä olla suunnattuna ihmiseen vaan voi kohdistua muuhunkin, ihanteeseen, työhön, totuuteen. Tämä siirtää hänen oppimisensa, niinkuin me teosofisesti sanomme, astralitasolta älytasolle, tunneruumiista älyruumiiseen. Se tekee hänen suhteensa elämään älylliseksi. Hän huomaa, että onni tulee hänelle, jos hän osaa olla uskollinen, uskollinen sille ihmiselle tai aatteelle tai työlle, jonka hän on valinnut.