Selvittäkäämme tarkemmin. Uskovaiset sanovat: »järjellään ihminen ei voi päästä Jumalan tuntoon. Ihmisen täytyy uskoa.» Me sanomme niinikään: ihminen ei voi päästä totuuden tietoon ainoastaan järkensä ja viiden aistimensa avulla, vaan ennen kaikkea hänellä täytyy olla apuna taiteellinen kauneusaisti. Ja tietääksemme mitä tällä tarkotetaan, tulee meidän vain katsella, minkälaisena se ilmenee niissä ihmisissä, joita kutsumme taiteilijoiksi.
Taiteellinen aisti ilmenee taiteilijassa ensinnäkin siten, että hänellä on joku fyysillinen aisti enemmän kehittynyt kuin tavallisella ihmisellä. Maalarilla on esim. silmä enemmän kehittynyt kuin muilla ihmisillä. Mutta sen sijaan että maalarin silmä, joka näkee enemmän viivoja, enemmän värejä, enemmän sopusointua kuin tavallisen ihmisen silmä, tekisi hänet silmänsä tajuaman maailman orjaksi, se aivan kuin vapauttaa hänet fyysillisestä maailmasta, sillä silmän tarkkuuteen liittyy sielullinen kauneudenaisti ja puhdas rakkaus kauneuteen. Ottaaksemme vanhan esimerkin ajatelkaamme vain, että taiteilija ja tavallinen ihminen katselevat auringonlaskua. Jos aurinko laskee tulipunaisena ja taivas yltympäri loistaa heleänä, ajattelee arki-ihminen: »huomenna on pouta», mutta taiteilijan mieleen ei juolahda sellaista; hän ihailee ihmeellisiä punaisia, ja vihreitä värivivahduksia, jotka elävät taivaanrannalla, ja ajattelee korkeintaan: »oi, jos ihmiskädellä ja pensselin avulla voisi noita ihanuuksia kankaalle kiinnittää!» Jos taivaanrannalla näkyy harmaan violettisia pilviä, ajattelee arki-ihminen: »huomenna varmaan on tuulta ja sadetta», mutta taiteilija vain katselee värejä ja tuntee, että maailma on ihana. Kauneus täyttää hänen sielunsa. Hän toisin sanoin ei ole kauppanero vaan haaveilija. Sentähden taiteilijat jokapäiväisessä elämässä enimmäkseen ovat »epäkäytännöllistä» väkeä. He käyskentelevät ja katselevat taivaan pilviä, ajattelevat »turhia» ja näkevät linnoja ja eläviä olentoja pilvissä, mutta eivät huomaa, että heidän pitäisi tehdä työtä saadakseen ruokaa, asuntoa ja vaatteita. Jokapäiväiset ihmiset ovat tottuneet ajattelemaan heitä, hieman ylenkatseellisesti, olennoiksi, jotka eivät osaa »tulla toimeen» maan päällä. Tosin on heidän joukossaan poikkeuksia, jotka ovat »ottaneet lusikan kauniisti käteensä» ja tottuneet mailman menoon, mutta todellinen taiteilijasielu on ainakin nuorena sellainen, ettei hän osaa ajatella elämän käytännöllisiä asioita vaan ainoastaan elämän ja maailman kauneutta. Hän näkee kauneutta, jota toiset eivät näe. Runoilija voi sanoilla tuoda esiin, mitä kauneutta hän näkee, maalari pensselillä, ja me toiset saamme siitä kaikesta oppia. He opettavat meitäkin näkemään, millainen on maailma.
Mitä tämä taiteellinen aisti sitten vaikuttaa sielullisesti? Mitä se vaikuttaa todelliseen taiteilijaan ja samalla ihmiseen, joka, vaikkei hän ole taiteilija, on taiteellinen sielussaan? Se aikaansaa ihmeellisen muutoksen sielussa, kun ihminen sitä viljelee ja kasvattaa. Se vaikuttaa näet, että ihminen osaa asettua ikäänkuin objektiviselle kannalle elämän ja maailman ilmiöihin nähden. Hän ihmettelee ja ihailee, hän kaikkialla etsii ja kaikkialla löytää ja kaikkialla näkee. Niinkuin vanhat filosofit sanovat: filosofia alkaa ihmettelystä. Taiteellinen aisti ihmisessä tekee sen, että hän voi ihmetellä ja ihailla. Ei hän asetu samalla tavalla objektiviseksi kuin itsekkäästi ajatteleva kauppa-ymmärrys, joka asioita katselee edun kannalta ja punnitsee, kuinka voisi käyttää ympärillään olevia voimia niin, että niistä olisi suurinta aineellista hyötyä. Tämä on toisenlainen objektivisuus, sellainen joka kuuluu viiteen aistimeen. Taiteilija on todellinen tiedemies, joka ei ajattele etua eikä seurauksia, vaan ainoastaan ihastuu totuuden näkemisestä. Todellinen taiteilija on ihminen, joka osaa nähdä kauneutta kaikkialla, eikä siis tuomitse mitään vaan on suvaitsevainen. Kaikkia ilmiöitä hän ihmettelee, kaikkia ihmisiä hän ihailee, hän voi nähdä kauneutta julmimmassakin olennossa, juopossa hän voi nähdä jumalan kuvan ja langenneessa naisessa, joita maailma inhoo. Hän näkee jokaisessa ihmisessä veljen tai sisaren. Kuta enemmän taiteellinen aisti hänessä kehittyy, sitä enemmän hän tuntee itsensä veljeksi kaikkia kohtaan, sitä enemmän jokainen olento kuvastuu hänelle ihmeelliseksi taideteokseksi. Ei hänen päähänsä juolahda, että hänen pitäisi tahtoa ketään toisenlaiseksi kuin tämä on. Hän ihmettelee pahaa yhtä paljon kuin hyvää. Hän on ihminen, joka ei tee laskelmia. Senpätähden sanotaankin välistä taiteilijoista ja haaveilijoista yleensä: »heillä on löyhä moraali. He eivät tiedä eroa hyvän ja pahan välillä.» Tämä on kuitenkin ymmärrettävä sillä tavalla, että taiteellinen aisti tuo mukanaan sen, että ihminen ei osaa tuomita, ainoastaan ihailla ja ihmetellä. Mutta kun hän totuuden etsijänä on tämän ensimäisen ehdon täyttänyt, ei hänen tarvitse jäädä paikalleen seisomaan.
Jos hän on luova taiteilija, hän tietysti jää tälle kohdalle tietä pitemmäksi ajaksi, yhdeksi tai useammaksi elämäksi, kehittäen itsessään taiteellista luovaa kykyä, jolloin hän samalla kaikin puolin lähenee totuutta. Mutta ihminen, joka ei tee taiteellista työtä, hänen pitää välttämättä ottaa uusi askel, jos hän tahtoo totuutta etsiä. Hänen täytyy herättää itsessään seitsemäskin aistin, filosofinen intuitsioni. Nyt kun taiteellinen aisti on hänessä hereillä, hän voi menestyksellä ryhtyä tekemään työtä järjen avulla. Hän silloin lukee esim. teosofista kirjallisuutta, tutustuu maailman eri uskontoihin, syventyy salatieteellisiin tutkimuksiin, opettelee filosofisesti ajattelemaan. Jos teosofinen etsintä tapahtuu liian varhain, niin ihminen väsyy. Jos se on vain järjen työtä, vaikkakin laajanäköisempää kuin materialistinen spekulatsioni, ihminen hylkää teosofiankin jonkun ajan kuluttua, ellei hänessä herää taiteellinen aisti. Mutta kun hän on ensimäisen askelen ottanut ja sitten järjellään etsii teosofisesta kirjallisuudesta ja maailman pyhistä kirjoista, silloin hänessä itsestään herää filosofinen intuitsioni, sillä ajatustoiminta yhteydessä taiteellisen aistin aikaansaaman yleisen sympatian kanssa herättää tämän intuitsionin. Ja filosofinen totuuden näkemys on tavallaan mentalisen käyttövälineen aisti. Filosofinen intuitsioni, samalla tavalla kuin musikalinen inspiratsioni, käsittää, että tämä maailma on Kosmos eikä Kaaos. Jos meillä ei ole filosofista intuitsionia, niin vaikka tekisimme kuinka paljon järjen työtä tahansa, emme koskaan pääse syvään sielulliseen vakaumukseen siitä, että maailma on Kosmos ja elämä järjestetty, vaan me voimme filosofoida paljon sinne ja tänne ilman että sielumme tulee tyydytetyksi. Ainoastaan filosofisen intuitsionin avulla ihminen pääsee tähän syvään tuntoon— voisimme kutsua sitä vaikka tiedoksi—että maailma on järkevästi järjestetty. Sen avulla ihminen pääsee selvään järkinäkemykseen siitä, josta viisaat ovat puhuneet, että nim. näkyväisen maailman takana on henkimaailma ja olennollisen henkimaailman takana aatteiden maailma ja aatteiden maailman takana hengen maailma. Sen avulla ihminen pääsee tuntoon siitä, että me ihmiset emme sisimmässä itsessämme ole kuolevaisia olentoja vaan kuolemattomia, niinkuin viisaat opettavat.
Kun ihmisessä on tämä filosofinen intuitsioni herännyt, silloin vasta alkaa hänelle todellinen salatieteellinen etsiminen. Ennenkuin on filosofinen intuitsioni ja taiteellinen aisti ja yleisinhimillinen sympatia herännyt ihmisessä, ei hän voi etsiä salatieteellisesti. Nämä ovat välttämättömät ensi askeleet. Mutta kun ne ovat ihmisessä heränneet, hän voi alkaa käydä vihkimyksen portteja kohti.
[ II. ] ENNEN VIHKIMYSTÄ.
Tahdomme tänään luoda pienen silmäyksen siihen inhimilliseen kehitykseen, joka käy ennen vihkimystä. Sitä varten tahdomme alottaa kysymällä, minkälainen on se ihminen, jota me teosofisessa kirjallisuudessa kutsumme Vihityksi ja jota sanomme Salaisen Valkoisen Veljeskunnan jäseneksi.
Vihittyä voi kuvata monella tavalla riippuen siitä näkökohdasta, jolta asettuu katselemaan. Tänään tahdomme kääntää huomion yhteen sellaiseen ominaisuuteen, joka on Vihityllä. Jos ajattelemme, että vihitty ihminen olisi edessämme, ja me näkisimme, mitä hänessä on, joka tekee hänet vihityksi, niin me tältä kannalta katsoen sanoisimme, että hän on ihminen, joka itsetietoisesti osaa tehdä lupauksia Jumalalle. Hän voi sanoa Jumalalle: »minä olen sinun palvelijasi: minä tahdon täyttää sinun tahtosi. Minä teen, mitä sinä minulle käsket.» Ja Jumala sanoo hänelle: »tee tuo tai tuo asia, suorita se tai se työ, hanki itsellesi se tai se ominaisuus!» Ja hän, Vihitty, tietää saadessaan tämän käskyn, että työ, joka hänelle annetaan, kestää yhtämittaa esim. kymmenen tuhatta vuotta. Hän lupaa. Hän osaa luvata. Hän sanoo: »Herra minä olen sinun palvelijasi ja minä täytän käskysi.»
Vihitty on ihminen joka elää iankaikkisuudessa —jolle ei ole elämää eikä kuolemaa. Tavallinen ihminen on kuoleman orja ja elämän orja—hän ei ole elämän eikä kuoleman herra, mutta Vihitty on ulkopuolella personallista elämää ja kuolemaa. Hän on olento, joka seisoo iankaikkisuudessa—iankaikkisella kalliolla Jumalan edessä, ruumiissa, joka ei häviä. Ja kun Herra sanoo hänelle: »tee se ja se,» niin hän kumartaa ja sanoo: »Herra, minä teen.» Ja vaikka työ kestäisi 10,000 vuotta, hän tekee mitä on luvannut. Hän on iankaikkinen olento, joka uskaltaa luvata iankaikkisuutta varten. Huomatkaamme ero Vihityn ja tavallisen ihmisen välillä, sillä jokapäiväisessä elämässä on paljon ihmisiä, jotka puhuvat Jumalan kanssa, niinkuin he itse sanovat, ja lupaavat: »Mestari, Jumala, Kristus, minä olen sinun palvelijasi, minä tahdon täyttää sinun tahtosi», eivätkä tiedä, mitä tekevät, koska vielä ovat etsivällä kannalla. Tänään voivat tehdä lupauksen ja huomenna katua, etteivät voi täyttää, koska heillä on jokin helmasynti, joka estää heitä täyttämästä ja josta eivät jaksa luopua. Lupauksestaan he silloin ajattelevat: minähän tein sen tietämättömyydessä. Vihitty lupaa ja täyttää ja tietää, että jos nousee vastustaja hänen ulkopuolellaan tai hänessä itsessään, se nousee sitä varten, että hän sen voittaisi. Hänelle ei tule kysymykseen paeta, välttää, katua. Hän taistelee vaikka kymmenentuhatta vuotta mutta hän lopulta voittaa. Vihitty on täten ihminen, joka on itsetietoinen toisella tavalla kuin tavallinen kuolevainen. Hän on itsetietoinen kuolematon olento.