Kärän ryhmä oli komppanian hännillä. Siellä oli myöskin muutamia vanhoja miehiä, pian vuoden palvelleita ja joitakin sotavanhuksia, ylipalvelevia, putkassa istuneita ja Joella käyneitä veppereitä. He puhelivat kuin Kärää lohduttaakseen: — Lujaa se vaatii tämä puulaaki, lujempaa vielä kuin Kemiyhtiö… Ja sitten he kertoivat pelottavia juttuja, kuinka monesti marssitaan, että miehiä kaatuu kuin raatoja pyörtyneinä tiepuoliin helteessä ja pölyssä, ja kuinka kihot työntelevät äimiä kaatuneitten takapuoliin nähdäkseen, ettei tapahdu mitään teeskentelyä. Niin, lujaa vaatii tämä yhtiö. Herraa täällä ei huiputeta.
Samassa nähtiin vänrikin tulevan tietä pitkin komppanian etupäästä.
— Siirry nyt helvetissä pois, sanoi joku vanha mies, ettei se nuoleta sinulla tuota oksennusta. Haaskaat tuolla tavoin valtion ruokavaroja…
Kärä kääntyikin ja istahti hankeen. Mutta samassa näki hän sen vanhan miehen kumartuvan oksennuksen yli, yökkäävän katketakseen ja pitelevän kaksin käsin vatsaansa.
Vänrikki lähestyi.
— Mikä teillä on?
Sairaus on tavannut. Ylenannattaa. Eikö hän pääse palaamaan takaisin…
— No, palatkaa, koska niin on.
Ja mies lähtee heti, naama vähän vääntyneenä, kivääri hihnassa roikkuen, horjahdellen töhmeröisellä tiellä.
Lähellä olleet sotamiehet pysyttelevät naama vakaina, suut vain varkain visassa: se on sotamies Tiili, se osaa… Alokas Kärä katsoo naama valkeana ja suu auki. Mutta hänkin ymmärtää, että hiljaa tässä nyt on pysyttävä. Hänelle alkaa vähän valjeta: tämmöinen tämä on yhtiö… Mies se, joka kestää, ja mies se, joka osaa itseään auttaa.