Komennetaan ylös.
— Joo, sanoo Kärän ryhmän johtaja, tuttu kotipuolen mies, auttaessaan Kärälle tornisteria selkään, koukkuja paikoilleen: — Konsti se on, joka pelaa armeijassa! Ei täällä auta haikailla. Kyllä täällä mies kouluutetaan, opetetaan. Kukin on monni aikanaan, mutta viimein täällä oppii tavallinen mies, tulee ylioppineeksi, tempun taitavaksi, osaa järjestää…
Niin menee Kärältä marssimatka loppuun, harpaten lumessa, hikoillen, puuskuttaen, päässä pyöriessä monenkaltaisten mietteitten. Hän on lopussa ylen väsynyt, mutta ei tunne itseään pahasti sairaaksi. Oksennus oli helpottanut, katkerat, synkeät mietteet purreet luontoa.
Soppa syötiin ja alkoi kova touhu joulun vastaanottamiseksi. Lakaistiin, räiskittiin vettä, käsiteltiin märkiä rättejä, raskaita rautasänkyjä laahattiin ulos ja sisään, piiskattiin peitteitä ja patjapusseja. Ulkona luotiin lunta. Sitten järjestettiin kaapit ja vuoteet. Ojennus, ojennus. Käytävälle tuotiin suuri kuusi ja koristettiin pumpuleilla ja kynttilöillä. Sitten oli tupatarkastus, ja niinpä voi joulu tulla kasarmiinkin, lumiselle maalle, tähtiä välkkävän taivaan alle.
Kokoonnuttiin avaraan luentotupaan, istuttiin jakkaroille ja laulettiin. Nyt ääni hoilasi hyvin, istuessa, kun ruumiin ei tarvinnut kiirehtiä. Sitten istuttiin syömään jouluateriaa luentotuvan pitkältä pöydältä. Oli sianlihaa, jotkut palat kyllä sitkeitä ja verisiäkin. Kokeilla oli ollut kiire. Oli riisipuuroa, mutta siinäkin oli jotakin epäpyhää, kuten joku sotavanhus luuli. Kun sitä söit, tuntui vatsassa, kuten olisi tiilikiven niellyt. Mutta hedelmäsoppa — naiminen, kuten sitä nimitettiin — oli makeaa ja moitteetonta.
Nyt tulivat komppanian upseerit. Napit ja nauhat välkkyivät, vyöllä heiluivat miekat. Komppanian päällikkö puhui muutamia sanoja, kauniita sanoja isänmaasta, velvollisuudesta, perivihollisesta. Sanoi, että oli tehty, mitä oli voitu, jotta joulu olisi kasarmissakin viihtyinen. Jaettiin lahjoja: tupakkaa, makeisia, kyniä ja paperia. Joku luki kertomuksen, laulettiin ja istuttiin, tupakoitiin ja puheltiin.
— Ei kai sinua enää sairaus vaivaa? kyseli se tuttu ryhmänjohtaja alokas Kärältä. — Joo, joo, ei auta välittää moneen kesään. Kyllä siihen tottuu. Tämä on sellainen talo. Minäkin kun tulin, kuulin sanottavan, ettei täällä valehtelematta ja kieräilemättä pärjää. Olin monni, en ymmärtänyt, ajattelin, että eiköhän: suora kun on, niin suorin käypi. Mutta nyt minä jo tiedän toista. Armeijalaiseksi täällä täytyy muuttua, jos haluaa olla vähääkään ihmisellinen itseään ja muita kohtaan. Se mies olisi lyhytikäinen, joka tillilleen täyttäisi säännöt ja kihojen mielinouteet.
Ja vanha mies alkaa kertoa kokemuksiaan, hieman ylimielisesti toiselle kokemattomalle. Äänestä tajuttavana vivahdus: minä tiedän.
Alokas kuuntelee ja sanoo viimein:
– Sattuuhan sitä. Mutta niin minä luulen, että hyvä koulu tämä sittenkin on miehelle: järki kasvaa ja luonto karkenee.