Jopa hän yrittää veisata hyräyttääkin virrenväännöstä »Käy nyrkit taskussa solttu» — mutta vaikenee pian, sytyttää savukkeen ja heittäytyy ritsille selälleen.
Ensimmäinen vaihto saapuu ja asettaa kolistellen kiväärinsä telineisiin ja sadattelee ilmaa. Kylmä tuuli kun muka syö ja leikkaa miehen läpinäkyväksi. Tulee hiljaista, unettavaa. Ensiksi lähtevän vaihdon miehet nukkuvat lakki ja kintaat päänsä alla, ja usea muukin venyy ritseillä, vaikkei heillä suinkaan olisi mitään laillista nukkumisen oikeutta. Joku jaksaa vielä pysyä valveilla kirjansa ääressä, toinen kirjoitushommissa. Vartiopäällikkö torkkuu selkä takkaa vasten, sammunut savuke hampaissa.
Äkkiä alkaa kuulua möyrivää metakkaa. Vartio virkistyy ja siirtyy akkunoihin. Syy meteliin huomataan: puolenkymmentä kapitulanttia kuljettaa juopunutta sotilasta päävartioon. Ja kohta tunnetaan mieskin: Suomen Sotilas. Ei olekaan toista niin kuulua sotamiestä koko garnisonissa. Hän on sotavanhus, kuten tämä yksi vartioon kuuluvakin. Mutta jos tämä onkin ollut armeijassa pian pari vuotta, on Suomen Sotilas ollut kohta kolme, eikä ole vieläkään hämärää tietoakaan poispääsystä. Kaksi reissua hän on tehnyt jo Joelle ja pian parisataa vuorokautta on hänellä putkaa, yksinkertaista ja lujennettua. Suomen Sotilaasta kerrotaan monet sankarijutut kasarmien harmaina iltoina.
Tänä iltana hän oli pitkästä aikaa saanut oikean kunniallisen lomalipun, juonut ja joutunut humalapäissään aliupseeriparven kynsiin. Hän on hulluna päissään. Huutaa, mekastaa, haukkuu ja kiroilee. Ja niin pian kuin hän saa kiskaistuksi kätensä hetkeksi vapaaksi, hän iskee jotakin aliupseeria naamaan. Hän kiroaa ja möyryää:
— Minä oon jätkä Pohjanmaalta, reissaavainen! Te tulette parvessa päälle, mutta tulkaapa yksitellen, tulkaa askeleen välimatkoilla koko garnisooni… Enkä minä lähde nyt putkaan muuten kuin kilon palasina! Per…
Mutta hän tulee sittenkin, ja kokonaisena. Puolikymmentä miestä häärii hänen ympärillään reutoen ja laahaten häntä vaivalloisesti eteenpäin, aulaan ja sisään kapeista ovista. Vartiopäällikkö avaa tyhjän kopin oven ja Suomen Sotilaalta otetaan päällystakit, lakit, remmit ja henkselit pois ja hänet työnnetään sisään. Lamppu tipahtaa helisten alas, ristikkoikkunan ruutu sälähtää rikki. Hän potkii ovea ja alkaa sitten iskeä siihen Testamentilla, ainoalla esineellä, minkä hän putkasta löytää, rallattaa ja iskee kirjalla oveen, niin että lehdet repeytyvät ja leuhahtelevat ympäri lattiaa.
— Taara rattat-taa, taara rattat-taa! Herätykset parijonoon! Taara rattat-taa…
Viimein tämä riemuitseva mies uupuu nukkumaan ympäri permantoa hajoitetun jumalan sanan päälle. Jollekin lehdelle valuu verta, hänen ruudun särkemisessä haavoittuneista rystysistään.
Yö on pian puolessa. Kolmas vaihto on jo vartiossa. Suomen Sotilaan esiintymisestä hetkeksi virkistynyt vartio on jälleen vaipunut raskaaseen uneliaisuuteen. Kaikki ovat paneutuneet ritsille tai lattialle pitkäkseen huolimatta vartiopäällikön kiroilusta. Ainoastaan päivystävän upseerin huoneessa valvoo puhelinvartio, tai paremminkin nuokkuu pöydän ääressä, kirjoitettuaan vahakantiseen vihkoonsa uuden laulun lisää. Vartiopäällikkö käypi varoittamassa häntä pysymään hereillä ja tulemaan huomauttamaan, kun näkee upseerin tulevan päävartioon. Sen kyllä näkisi. Paistaahan kuu, ja tolpissa on kirkkaat sähkölamput. Ei tämä vartiopäällikkökään ota asemaansa niin kirjaimellisen törkeästi. Hän on jo vanha mies, toista vuotta väessä. Käynyt aliupseerikoulun, vaikka ei olekaan vähäisten ansioittensa vuoksi saanut kahta natsaa olkalappuunsa. Hän on kyllä jäljillä asioista. Luissaan hän jo luulee tuntevansa, milloin vaara uhkaa. Siispä hän heittäytyy pitkäkseen vartiotuvan pitkälle pöydälle ja kuorsaa pian huulet lupsahdellen.
Puhelinvartionkin pää nyökkyy yhä alemmas ja alemmas, kunnes painuu aivan pöytään kiinni, eikä liiku enää. Koko vartio nukkuu.