Sitten kylä jäi taakse ja kulkijan vauhti parani. Hän rutaisi aidasta seipään, pisti sen laukkunsa kädensijoihin ja kantoi sitä hartioillaan. Ilta yhä himmeni, elokuinen, tyyni ilta. Leppoisa hämärä täytti maantien, jonka molemmin puolin mäntyinen metsä tuskin kuuluvasti suhahteli, hengitteli. Sitten hän kääntyi siltäkin hiekkaiselta, kovapintaiselta tieltä kaitaisemmalle, ruohoiselle kärrytielle. Astui sitä aikansa, istahti, pyyhkieli hikeä ja sytytti savukkeen. Oli yö, lauhkea yö, pimeän kuhju, taivaslaelta pilkoitteli joku himmeä tähti tummien oksien lomitse.
Siitä oli kymmenkunta vuotta, niille vaihein, kun tämä mies oli lähtenyt näitten tummien metsien piiristä, pienestä kylästä tämän ruohoisen tien päästä. Oli torpparin poika, oli käynyt kansakoulunkin, mitä eivät niihin aikoihin vielä kaikki mökin pojat tehneet. Hänelle pystyttiin sekin kustantamaan, hyvänlaisesti elävän torpparin ainoalle lapselle. Oli luonnoltaan hieman haaveilevainen. Koulusta päästyäänkin luki vielä kaikenlaisia kirjoja, mietiskeli, enemmänkin kuin olisi ollut suotavaa siihen nähden, että hänestä piti kasvaa työmies, joka ei pelännyt rasittaa ruumistaan. Kirjoista häneen imeytyi kuvitelmia, jotka ajautuivat laajemmalle kuin tovereittensa ja yleensä ympäristönsä ihmisten. Luki Runebergia ja Topeliusta ja näki maan ja kansan kaunistettuna runon hohteella, haikeudella ja hentoudella. Kuntoa, oikeutta, urhoollisuutta — näki isänmaan, Suomen, ja tunsi että hänenkin täytyisi tehdä jotakin sen hyväksi, että se kukoistaisi ja tulisi voimalliseksi.
Siihen aikaan oli Suomeen sijoitettu venäläisiä sotamiehiä ja sinelliniekkoja santarmeja. Niitä ei kyllä ollut hänen näköpiirissään, korpikylässä, mutta kuulihan hän niistä. Kuuli, että Suomea sorrettiin, että santarmit vainosivat innokkaita isänmaanystäviä sulkeakseen kivisiin linnoihin, viedäkseen Siperiaan, hirttääkseen. Ja jopa kuuli hän huhun, että maakunnan kuvernööri oli hirtättänyt miehen, isänmaan miehen… Silloinpa hän huomasi: hänestäkin kasvaa isänmaanmies, sankari, jota ryssän vainukoirat ajavat takaa pitkin teitä ja metsiä. Mielikuvituksensa alkoi hehkua kuumana. Kuinka kansa nousee yksinäisissä, harmaissa kylissä metsien keskellä, harmaat, totiset miehet taisteluun sortajaa vastaan. Kuvitteli sodan töitä, taistelua, tykkien jylyä, räiskettä, palavien talojen liekkejä… Suomalainen kaarti hyökkää pajunetit välkkyen pitkien kiväärien nenissä, ja ryssän soltut väistyvät idän aavoille maille verisin sinellein, pitkiin liepeisiin kompastellen… Ja Suomi olisi itsenäinen. Kukaan ei sitä komentaisi, vieras sinelliniekka santarmi ei vaanisi enää isänmaanmiesten töitä. Tämä maa, tummat metsät, huurteiset tai tuulessa humisevat, kylät, sinisinä läikkyvien järvien rannoilla tai mustina hyömistävien jokiuomien partailla, meren rannalla, vihreitten peltojen keskellä tai talven lumiin uponneina, olisivat vapaat…
Ja sitten alkoi hän kuulla outoja kuiskeita, kuuli miesten puhelevan illoin, kun istuskeltiin pirtissä piippuja imien, että Suomen nuoria miehiä oli siirtynyt Saksaan taistellakseen vieraalla kamaralla vihollista vastaan. Niin, ehkäpä kerran omallakin kamaralla, sotataidon oppineet miehet, ehkäpä Suomi karistaisi suuren sortajan ikeen näinä häikän aikoina, koko maailman taistellessa… Sitten kuuli hän huhuja, että siellä tai siellä oli liikkunut Saksaan värväri, jota santarmit ajoivat kuin metsän petoa…
Eikä hän saanut enää öisin unta, ei rauhaa, ennenkuin oli nähnyt värvärin, ennenkuin oli lähtenyt kotoaan matkustaakseen Saksaan soturiksi. Niin hän lähti lapsuutensa laaksosta vähän kuin varkain, parinkymmenen vuotisena torpanpoikana, sydämessään haaveet itsenäisestä Suomesta, ehkä myöskin mielessä muuta, kyllästymistä hiljaiseen elämään korpikylässä, yksitoikkoiseen työhön vainiolla tahi huokaavan metsän sisässä, halua johonkin outoon, tuntemattomaan, elämään…
Äiti siellä harmaassa mökissä lienee itkeä tihistellyt, vuodattanut suolaisen kyynelen ryppyiselle poskelle, isä oli tuijottanut vakain naamoin, jurona, imien piippua ja sanonut, että niin sen kävi, kun sillä koulua käytti, perehtyi kirjoihin, imi niistä outoja haaveita ja joutui hulluille teille, seikkailuihin.
Siitä oli nyt vuosikymmen, jopa toistakin.
* * * * *
Sitten Lockstedtin leirillä metsäkylän poika tunsi itsensä pettyneeksi, apeaksi. Jotakin, joka oli ollut kaunista ja ilmassa häilyväistä, oli läjähtänyt kasaan. Tämmöistäkö olikin tämä isänmaanmiehen elämä. Kasarmi, hermostuttavan täsmällinen ja siisti; harjoituskenttä harmaana ja tasaisena. Missä lieneekään sotilaallinen uljuus? Hänestä tuntui, että täällä piti paremminkin ottaa luontoonsa piiskatun koiran nöyrämielisyys. Nöyryys, no, sitähän opettivat viisaatkin; se on ihmisluonnolle hyväksi.
Ja päivät alkoivat kulua. Saksankielistä komentoärjyntää. Asentoa, marssia. Pullisteltuja rintoja ja pohkeita ja pystyjä päitä. Sotamiehen pitää olla tahdin näköinen, kuin leijona päältä nähden, vaikka olkoonkin sisällä nöyryys. Liikettä kentällä, kivääriotteita, ampumaharjoitusta, marssia, marssia pakkaus hartioilla pölyävillä teillä.