Niinpä meni harjoituskausi yksitoikkoisena, ankaran harmaana. Hän pureutui vähitellen, tottui. Olihan tämä kaikki tarpeellista, jos mieli jotakin tehdäkin, eikä ainoastaan hautoa ja haaveilla päänupissaan. Oli opittava sotataitoa, ettei hämmentyisi veritöissä, sillä verellä oli lunastettava kaikki arvokas tässä maailmassa, isänmaalle vapaus. Ei auta haikailla.
Rintamalle, sotaan. Isänmaan vapautta haaveilevalle metsäkylän pojalle oli sekin ikäänkuin liian runotonta. Rähmällään savisessa juoksuhaudassa, granaattien ulisten vaeltaessa ilman lävitse, pudotessa, tongaistessa maata ja räiskäyttäessä rapaa ja sirpaleita. Konekiväärien rätinää, joskus myrkkykaasujen inhoittavia pilviä. Toisinaan tiedusteluretkiä lävitse sotkuisten väkälankaesteitten yön pimeydessä. Ammuntaa. Välistä yritettiin hyökätä tai torjuttiin vihollisen rynnistystä. Joku Suomen mieskin kaatui, joku haavoittui. Hänkin sai granaatin sirun käteensä. Hänenkin punaista vertaan valui Kuurinmaan jäiseen multaan, valui pienen Suomen puolesta siellä etäällä. Makasi sairaalassa ja palasi jälleen rintamalle. Aika vieri ja mitään ei tapahtunut. Sota vain jatkui. Mieleen valui epätoivo, epäilys, että ei tulisikaan mitään tapahtumaan, että he olivat turhalla harhatiellä, ilman aikojaan tuoneet itsensä tänne isojen jalkoihin, antaneet aherruksensa, verensä ja henkensä. Taistelivat suuren Saksan puolesta suurta Venäjää vastaan. Näin kävi hänelle ja monelle muulle. Ja sitten tuli turtumus, tylsyys. Käyköön miten käypi ja tulkoon mitä on tullakseen.
Jo kuuluu kohua Venäjältä! Keisari kukistuu! Jo lopettaa Saksa sodan sillä rintamalla. Voitettu, vallankumouksien kuohuttama Venäjänmaa tekee rauhan. Mitä, mitä tapahtuu nyt? Antaako vapaa Venäjä Suomellekin vapauden, elääkö Idän Suuri Tasavalta sen kanssa kuin ystävä ja veli? Ja miten käypi silloin tämän sotilasjoukon, Saksan jääkäreitten?
Sitten kuuluu jo kohu Suomestakin, Suomi nousee, rahvas huurteisten metsien kylissä ja kaupungeissa. Se ravistaa vanhat ikeensä, joita se on kauan kärsivällisesti, itsekseen nuristen kantanut. Se tarvitsee johtajia, se kutsuu vieraalla maalla sotataidon oppineita poikiaan. Hetki oli tullut, päivä kajasti. Saksan jääkärit purjehtivat Suomeen.
* * * * *
Se mitä tämä torpanpoika oli haaveillut pääluunsa alla joku aika takaperin, oli nyt toteutunut. Suomen niemellä kävi kiihkeä laine ihmiseläjien verissä. Sota oli alkanut, vapaussota. Tämä vieraalla maalla opinkäynyt torpanpoika oli myös pienenä päällikkönä armeijassa, joka sikisi ilmoille huurteisista, tummista metsistä. Talojen isäntiä tahi poikia harmaissa sarkatakeissa, virka- ja lukumiehiä kaupungeista, torppareita ja jopa työmiehiäkin, enimmät asian puolesta innostuneita, jotkut astuneina riveihin esivallan käskystä. Ei ollut aluksi kaikilla aseitakaan. Monille riitti vain vanhoja, ruostetorvisia pyssynrämiä. Käytiin niillä ryssäläisten osastojen kimppuun, joista enimmät kylläkin laiskoina makasivat kasarmiensa ritseillä, viitsimättä ampua tahi tapella. Saatiin aseita ja lähdettiin vyörymään kohti etelää, ajamaan ryssän sinelliniekkoja.
Mutta mitä? Oliko myös ryssän riveissä Suomen miehiä, jopa etupäässä, niin että he olivat runko ja vieraan maan miehet vain apuna. Suomen kansa oli lohjennut kahtia ja karkasi toistensa kimppuun. Se oli kapina, punakaartin kapina. Mitä olivat nuo kapinamieliset? Tavallisia työmiehiä, torppain miehiä, ryssäin patteritöissä laiskistuneita jätkiä, katulutkia… Halusivatko he pitää maassa vihollisen, ryssän lain ja vallan? Tämä jääkäri, pieni päällikkö, mietti ja uskoi, etteivät he sitä halunneet. Hekin nousivat oman aatteensa ja asiansa puolesta, katkeroituneina, kateellisina, hävittääkseen vanhan ja pystyttääkseen maahan uuden järjestyksen, uskoen siten saavuttavansa vapautta ja hyvinvointia, tasa-arvoisuutta. Innolla he nousivat, ampuivat epäröimättä. Mutta sitä kiihkeämmin kävi valkoinen armeija kimppuun. Tämäkin jääkäri, entinen torpanpoika, vei sinne epäröimättä omaa osastoaan. Tosin hän oli alussa ällistynyt, pelästynyt, että tämä kansa, josta hän oli lukenut nuoruutensa runokirjoista, jonka piti olla tyyni ja lainkuuliainen, ehkäkin sodassa urhea, että tämä kansa saattoi olla niin kiihkeä veriltään, hermostuvainen, aivan kuin verta himoitseva, joka saattoi ampua luodin vangiksi saadun kansalaisensa pään lävitse, kerskuen, kuin huvitellakseen. Jopa kerrottiin punakaartin toimeenpanevan kidutuksia, vetävän mahat halki valkoisilta, ripustavan suolet puunoksalle. Hän mietti sitäkin, että siellä ehkä joku hänen entisiä tovereitaan, työmies tai mökinpoika, laukaisi aseensa hänenkin päänsä menoksi ja hän heidän. Mietti sitä ja muutakin, mutta ei miettinyt kauan. Tämä oli nyt vihdoinkin sitä unelmoitua, kävivät suuret tuulet, oli alkanut vapaussota. Nyt oli tapella nyökytettävä, ei ajatettava.
Pyhä innostus ja viha täyttivät hänet. Nuo, eivät ne olleet Suomen kansaa; ryssän riveissä taistelivat, perivihollisen, omaa esivaltaansa vastaan. Hylkyjä. Jos tämä kansa olikin erimielinen, niin mikseivät ensin yhtenä miehenä ajaneet vierasta pois ja vasta sitten käyneet toistensa kimppuun pyssyin ja pistimin…
Niinpä meni sotaretki loppuunsa sulavilla lumilla kevättaivaan alla, kiihkeissä taisteluissa, punakaartin tehdessä viimeiseen saakka vimmaista vastarintaa. Mutta saksalaiset kypärit kuulsivat etelässä punaisten selän takana. Kapinalliset lyötiin, ahdistettiin, kukistettiin ja vangittiin. Monta kaatui vapautusarmeijasta, monta jääkäriäkin, mutta tämä torpanpoika ei saanut naarmuakaan, vaikka hän kulkikin etujoukoissa aina mustalle Rajajoelle.
Voitto oli saatu. Suomi oli itsenäinen, vapaa, toukokuisen sinisen taivaan alla, ensikerran sitten muinaisten aikain hämyn, jolloin rautapukuiset miehet tulivat tänne toisessa kädessä risti ja toisessa miekka.