Mutta kymmeniä tuhansia miehiä makaili vankileirillä, mustin mielin, kirous sydämessä. Veren höystämästä maasta nousi vihreä ruoho kuten ennenkin. Valkoisten sankarihaudoille kohosivat kivet. Punaisten hautojen soraläjälle kannettiin salaa verenpunaisia kukkia.
* * * * *
Sodan päätyttyä hän jäi armeijaan, kuten hänen nuoruutensa kuvitteluihin siellä isänsä harmaassa mökissä oli kuulunutkin, upseerina itsenäisen Tasavallan sotajoukoissa. Ei hän sentään ollut vielä upseeri, mutta jotakin sinnepäin, leveä, keltainen paartu olkapäällä, arvonimeltään jääkärivääpeli. Eikä hänellä ollut liioin toiveita sen korkeammalle kohotakaan, koulutietoja saamattomana, liian vanhana käsitteelliseen ajatustyöhön tottumattomin aivoin hankkimaan enää upseerikoulussa tarvittavia tietoja. Eikä hän siitä liioin välittänytkään. Aliupseerillakin oli runsaasti, yllin kyliin tekemistä tässä nyt uudesti luotavassa Suomen armeijassa. Hän heittäytyi innolla niihin järjestelyjä muihin töihin, joita oli hänen työpiirissään. Unelmat olivat toteutuneet: itsenäinen maa, sotajoukko sinisen ristilipun alla. Oli puuhattava innolla, että siinä ruotu ruotuun yhtyisi, että se pian olisi valmis, järjestynyt, hirmuinen…
Mutta välistä ajautui mieleensä epäilys, masennus: mitä tämä oli? Mitä oli saavutettu? Vapaus, itsenäisyys. Se oli nälkäkesä. Sotamiehillä oli vähän mustaa, akanaista leipää. Vankileireillä kuoli punaisia nälkään, tauteihin. Hän ajatteli, että ei tämä vielä ollut niin ylen kaunista, kun sen oli saattanut kuvitella silloin aikoja sitten. Tokko se siksi tulikaan? Toinen osa kansaa kyräili toista vihaisesti. Miksi eräistä rajan yli ajettu vihollinen haisi niin hyvälle…
Meni vuosi ja kuultiin, että Viro ajaa pois venäläisiä, pieni Viro, jonka piti olla Suomen suuri sukulainen, ikäänkuin velimies tahi serkku. Sekin aikoi olla vapaa ja itsenäinen. Ja näinä aikoina tämän jääkärivääpelin tajuun tuli uusi, suuri kuvitelma, joka ennen ties mistä syystä ei ollut siellä itänyt, eikä tehnyt vesaa. Suur-Suomi! Hänen mielensä masennus ja penseä harmaus hävisi. Sielussaan havisivat kuvittelujen linnun siivet. Suur-Suomi! Koko Suomen heimo yhdeksi, laajaksi, mahtavaksi valtakunnaksi, Inkeri, Aunus, Vienan Karjala, jopa Ruotsin Länsipohja, Ruija ja Kuolanniemi… Aikoiko joku vastustaa tätä tuumaa? Oliko se mahdoton jonkun mielestä? Mahdottomia oli jo tapahtunut! Katsokaa! Suomi oli itsenäinen, sillä oli sotajoukko! Älköön se olko tarpeeton jäsen, koru! Hukarit tupesta, nikkeli viuhumaan kiväärien piipuista, ellei nyt kerran mitään suurta saada aikaan ilman veren vuodatusta… Mutta Suomen armeija vain harjoitteli, makasi kasarmiensa ritseillä, söi vesipuuroa ja mustaa leipää.
Hän erosi armeijasta ja yhtyi Viron avuksi lähteviin vapaajoukkoihin. Tavallisena rivimiehenä hän oli mukana taisteluissa. Kuulat säästivät häntä nytkin. Hän ei saanut haavaakaan, vaikka luodit kerran tai pari pyyhkäisivät lakin hänen päästään. Venäläiset väistyivät, venäläiset ja kiinankulien palkkasoturi-pataljoonat. Viro oli vapaa. Hän iloitsi, että oli laukonut kivääriään sen vapauden puolesta.
Sitten kuultiin, että Aunus nousi. Ohoi, näyttipä siltä, että Suomen heimot yksitellen vapauttivat itsensä, vaikkakin tämän Pää-Suomen joukot olivat toimetonna. Vaikkakin siltä hukari näytti juuttuneen ainaiseksi tuppeen, sitten kun se oli sinne pistetty. Mutta hän yhtyi Aunukseen lähteviin vapaajoukkoihin. Sillä vieläpä oli Suomessa miehiä, jotka olivat valmiit lähtemään sinne, missä luoti lähetettiin viheltämään Suomen puolesta ryssää vastaan. Tästä retkestä tuli hänelle murheen matka. Hänen kiihkeät unelmansa Suuresta Suomesta raukenivat, lannistuivat, ehkä kuolivat ainiaaksi.
Ei hän ollut tyytyväinen näihinkään Suomen vapaajoukkoihin, joissa hän oli pienen päällikön paikalla. Eivät nämä edes kunnolla osanneet tapella, kuten oli taisteltu Saksan rintamalla, Pää-Suomessa, Virossakin. Näissä oli liian paljon nuoria, melkein lapsimiehiä, lyseolaisia. Sitäpaitsi oli sanottu, että Aunus oli noussut. Harvapa näistä näytti sotaan lähtevän. Enimmät olivat aloillaan, jopa penseitäkin, kehittymättömiä raukkoja.
— Opettaa heitä vielä pitäisi, kehittää, ennen kuin heille liehuu vapauden lippu.
Ennen pitkää tuli raskaita tappioita, perääntyminen, pako, avuton harhaileminen lävitse Aunuksen. Varustukset olivat huonot, ei ollut ravintoa, kaikinpäin kurjaa. Joukoissa ilmeni kurittomuutta, tylsyyttä. Yksi komppania ryösti kerran nälissään kirkon, joi viinit. Kenttäoikeus pystyyn. Kolme miestä komppaniasta tuomittiin kuolemaan arvalla. Muuta rankaisumahdollisuutta ei ollut. Tämä jääkärivääpeli oli tuomioistuimessa. Hänen mieleensä uppoutui ainiaaksi erään kuoleman arvan nostaneen kuva, hoikan, kalvakan lyseolaisen.