Sitten hän sai eräässä kahakassa luodin sääreensä, pelastui töin tuskin omiensa luo ja kotimaassa sairaalassa maatessaan hän sai tiedon, että viimeisetkin Aunuksen vapauttajat olivat palanneet, repaleisina ja laihtuneina, nälistyneinä ja kurjina.

Hänen Suur-Suomi kuvittelujensa väkeväsiipinen lintu oli käynyt lepoon.

* * * * *

Kun vamma parani, hän palasi taasen vääpelin vakanssilla armeijaan, yksinäiseen maaseutugarnisoniin. Säärensä oli parantunut melkein täydelleen, paitsi että sitä pitemmälti käveltyä tai säitten muuttuessa vihloi ja kolotteli ja sillä silloin täytyi hieman ontua. Pitkän eron, pitkän vuoteessa lojumisen jälkeen hän tunsi itsensä levänneeksi ja virkistyneeksi, ryhtyi mielihalulla hänelle jo entuudestaan niin tuttuihin palvelushommiin. Kasarmien täsmällinen järjestys, harjoituksiin lähtevän komppanian häly, komentoärjyntä, sotamiesrivien yksituumaiset temput, kaikki tuntui hänen mieltään virkistyttävän, ilostuttavan. Hauskalta tuntui kävellä öisessä hiljaisuudessa pistoolikotelo vyöllään päivystävänä aliupseerina, miettien, että nyt hän on pieni päällikkö Suomen armeijassa, kuten oli kerran kuvitellut, kauan sitten, pienenä poikasena.

Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin taasen toisia mietteitä alkoi ajautua hänen tajuntaansa, epäilyksen masentavia mietteitä. Hänen luonteensa oli niin onnettomasti rakentunut, ettei hänestä koskaan näyttänyt tulevan kunnon soturia. Miksi hän ei voinut olla kuten niin monet aliupseeritoverinsa: syödä leipänsä ja juoda viinansa hyvällä mielellä ja heittää kauas mietteet tämän maailman turhuudesta?… Sotilas, sen tulee vain toimittaa tehtävänsä, eikä rasittaa itseään ajattelemisen ja tutkimisen murheilla.

Hän havaitsi nyt maanmiestensä haluttomuuden ja taipumattomuuden rauhanaikaiseen asepalvelukseen. Kapinan kohuinen aika oli jäänyt taakse. Ei kukaan huomannut asiaa, jonka puolesta tarttua pyssyn tukkiin. Miksi siis oleskella kasarmeilla ja hikoilla ja temppuilla harjoituskentillä ja tuiki ylettömästi olla kunnioittavinaan toista miestä, napeilla ja nauhoilla koristettua esimiestä? Se kävi suomalaisten luonnolle tukalaksi, työlääksi ja katkeraksi. He eivät käsittäneet mitään työtä, jota tehtiin joidenkin kaukaisten, hämärien, oletettujen, työläästi tajuttavien päämäärien hyväksi. Pelolla he odottivat asevelvollisuusaikaansa, keinottelivat itsensä vapaiksi, jos suinkin mahdollista, pitivät kasarmeja ja harjoituskenttiä kolkkoina ja kammottavina, ihmisten kiusaksi keksittyinä kidutuslaitoksina, siellä vietettyä vuotta hukkaan heitettynä, elämänsä kirjoista pois pyyhittynä. Ja suuri rymyn ja ilon hetki se oli, kun he sieltä erkanivat, ylösnousemus, kuolleista herätys, vapauden päivä.

Tämä jääkärivääpeli jysähti monesti pitkiin mietteisiin kuullessaan vapautuvien miesten hihkuvan, julistavan, että tämä oli ilon päivä, sellainen, ettei ennen ole ollut, eikä toista ole enää tuleva. Ja hän ajatteli, että oliko tämä kansa todellakin noin pintapuolista: vapauden laitoksessa he palvelevat ja luulevat olevansa orjuudessa… Jos rakastikin rauhan töitä, niin miksei käsitetä, että juuri tällä työllä sitä paraiten turvattiin? Turvattiin pyssyn räiskeellä, tulipaloilla, hävityksellä ja verellä… Niin, niin merkillisesti oli tämä maailma rakennettu, että sellaisella piti täällä säilyttää ja pitää vireillä rauhaa ja turvallisuutta. Semmoisilla se oli täällä äskettäin saavutettu, mutta näytti siltä, että vaikka nämä suomalaiset saattoivat olla hyviä sotureita sodassa, he rauhan aikana olivat mahdollisimman penseitä, kankeita ja vastahakoisia.

Unisina, äreinä ja kärsineen näköisinä he marssivat, kun aamuherätys oli hihkaistu, voimisteluun. Varovasti ja huolella he heiluttivat jäseniään, ettei vain tulisi mitään liikaa ponnistaneeksi, ja jos valvojan silmä vältti, niin heti ne lakkasivat kokonaan. Kaikilla heillä oli jo aamusta alkaen mietteet, että miten mahdollisimman vähällä vaivalla päästä taasen iltaan. Ei mihinkään muuhun innostusta kuin koiranjuonien keksimiseen, joilla koettaa karttaa palveluksen vaivoja. Näille piti muka sitten kasvattaa isänmaan henkeä, kohdella näitä niin, että he kasarmissa viihtyisivät, rakastaisivat päällystöään. Neuvokoot viisaat, miten saada nämä liikkeelle pään silityksillä. Kirota niille piti ja ärjyä, eivät ne muuten vääjänneet senttiäkään. Ja päällystöään kohtaan oli heillä koko suomalaisluonnon katkeruus, epäluulo ja vihamielisyys sitä kohtaan, jota heidän täytyy totella. Millä halveksivalla säälillä he osasivatkaan lausua sanan: kapitulantti. Heti sen soinnusta kävi ilmi, että he pitivät sellaisen alimpana oliona ihmiskunnassa, tuskin enää mitään ihmisarvoa omaavana. He pitivät selvänä, että sotaväessä rahan edestä palveleva oli joko niin laiska tahi muuten taitamaton, ettei mitenkään voinut elää siviilitöissä. He olivat keksineet kapitulantin kaulusmerkille nimen »nälkänauha» ja saattoivat pois lähtiessään lausua äskeisille esimiehilleen ystävällisen neuvon, että hirtä itsesi siihen nälkänauhaan, ja tuoda ilmi mietteen, että vaikka heille tarjottaisiin rykmentin komentajan paikka ja palkka, eivät he liikoja epäileisi lähtiessään astumaan.

Tiesipä tämä Saksassa sotaopin käynyt jääkärivääpeli, että monet hänen aliupseeritovereistaan saivat pysytellä poissa näkyvistä miesten vapautumisaikana, koska joku näistä, vanhaa vihaa mielessä, saatuaan sivilit selkäänsä ja viinalla luontoaan lisättyään olisi saattanut heittää kohti nuppia jakkaran tai tiilikiven kappaleen. Hän ei piileskellyt, mutta eipä hän ollutkaan miesten kesken kaikkein pirullisimman kihon maineessa. Hän ei ollut koskaan luennoilla käskenyt miestä, jonka ääni oli heikko tai käheä, kukkumaan ja räpistelemään käsiään käen tavoin, tahi komentanut jotakin puun latvaan huutelemaan olevansa armeijan suurin pöllö, tahi matamaan sänkyjen alitse. Kaikki sen tapaiset kun olivat harjoituksia, joiden toimeenpanijaa kohtasi sotamiesten suurin viha.

Nämä kiusaavat, kyllästyttävät seikat ajautuivat usein hänen mietteisiinsä, ja elämänsä alkoi tuntua harmaalta ja ahdistavalta. Näinkö tämä oli aina menevä? Aina vain uusi, tyhmä alokaslauma, jonka kanssa sai muokata ja kirota, hihkua komentosanoja, opettaa arvomerkkejä, luetella tähtien ja nauhanpätkien suurta merkitystä, ampuma-aseitten osia, rikos- ja järjestyssääntöjen pykäliä. Ja kaikki oli niille väkisin ahdettava päähän. Jos tiesivätkin jotakin, niin eivät olleet tietävinään. Vielä vuoden lopussakin ne sanoivat pirusillaan isojen sotaherrojen tarkastuksissa, kysyipä mitä rikosta tahansa, siitä olevan määrätyn vähintään kuolemantuomion.