Ainako tämmöistä, ainako vääpelinä armeijassa, »elinkautisena», kuten nuo kirotut suvaitsivat sanoa? Ei ollut toivoa ylenemisestä upseeriksi. Ja mitäpä jos ylenitkin? Hänestä näytti, että niitäkin, useimpia, vaivasi sama kyllästymys, ilon ja innostuksen puute. Ryyppivät viinaa useimmat yöt, tulivat komppaniaan äreinä, pahantuulisina, äyhkivät aliupseereille, miehistölle ja poistuivat jälleen. Näytti siltä, että harvalle riitti elämäniäksi ilon ja rauhallisuuden mehua nopeiden ja tehoisien tappotapojen opettamisesta, tulen ja liikunnan vuorovaikutuksen ja suojatun tien hyödyn selittämisestä.
Yhä enemmän hän kyllästyi, tunsi vastenmielisyyttä ja ahdistavaa harmia, kun sotamies tuli häntä vastaan kunniaa tehden, pahasti kyräten kämmenensä suojasta, kasvoilla synkkä ja piinaantunut ilme. Varsinkin eräs pieni juttu pisti hänen sisulleen niin jumalattomasti. Jo monen ikäluokan hän oli kuullut jollakin pitkällä, työläällä hiihtomarssilla, kun miehet kiskoivat konekiväärejä ja hänen Aunuksessa haavan saanut jalkansa oli jo ontuva ja kankea, pitävän yllä tämän tapaista keskustelua: — Mihin nyt ollaan menossa? — Matkalla Aunukseen. Siellähän näitä kylvökoneita tarvitaan… Tämmöinen nälvintä harmitti ja ahdisti häntä, raivostutti. Hän tunsi halua juoksuttaa noita miehiä menehdyksiin, komentaa ne puuhun ja sieltä pää edellä hankeen, tehdä jotakin ilkeätä, joka niitä oikein nöyryyttäisi, saisi ne huomaamaan, miten iso valta oli sentään Tasavallassa yhden kullatun nauhan miehellä.
Ei hän sentään tehnyt mitään. Hymähti itsekseen halveksivasti ja vaikeni. Mutta vähitellen hänessä kypsyi päätös, että hän eroaa armeijasta, näyttää, että ei hän sentään vielä ollutkaan niin elinkautinen. Vaikka olikin vuosikymmenen ollut tällä elinkeinolla, niin hän näyttäisi, että hän vielä ryhtyy ja pystyy muuhunkin.
Oli eräs kylmä päivä. Satoi ja tuuli. Tarkastavana aliupseerina hän käveli vartiopaikalta toiselle harmaine sadetakkeineen. Garnisonin portilla käveli vartiomies mustassa sadekauhtanassaan, huppu päässä, asteli ärtyneenä ja synkin mielin, yli-ikäinen, kerran karannut ja Ilmajoella käynyt junkkari, romuluinen jätkämies. Ei ollut huomaavinaan tarkastavan upseerin tuloa, astui vain kivääri olalla roikkuen.
— No, mikä mies te olette?
— Vartiomies. Garnisoniahan tässä varmistetaan, vastasi mies pysähtymättä puhutteluasentoon.
— No, ilmoittakaa!
— Kyllä minä sen läksyn osaan, vaan osannet tuon sinäkin, kun olet ikäsi väessä ollut.
— Taitaa tehdä mieli linnaan taasen.
— Ennen sielläkin kuin Suomen ruotuväessä.