Vääpeli katseli häneen synkkänä. Ei tuommoiselle kannattanut kirota eikä ärjäistä. Se menisi turhaan.
— Tiedättekö, mitä vartiomiehen velvollisuuksiin kuuluu?
— Jo tuon tietää: pitäisi viedä luut yhteen, kun kapitulantteja sivu kulkee.
Hän palasi päävartioon, mutta raportin sijasta, joka hänen olisi pitänyt kirjoittaa, kirjoitti hän erohakemuksensa. Samana päivänä, jona hänelle ero myönnettiin, sai hän kirjeen entiseltä, melkein unohdetulta kotimökiltään. Isäukko makasi siellä kuolleena. Hän heitti yltään niin kauan käyttämänsä sotilastakin, otti ylleen sivilit ja nousi junaan.
* * * * *
Savuke oli sammunut. Hän nousi, nosti laukkunsa hartioilleen ja lähti astumaan ruohottunutta tietä. Elokuinen yö oli lauha; tummasta metsästä tien sivuilta kuului kuin sipinää ja kuiskuttelua, korkealta kuulsivat himmeät tähdet. Siellä hänen lapsuutensa mökissä, joka jo oli niin lähellä, oli kai vanha, rypistynyt äiti sytyttänyt keltaisen lampun odotellessaan poikaansa, jota ei ollut nähnyt sen jälkeen, kun tämä kauan sitten lähti tuntemattomille, oudoille teilleen. Ja riihessä lepäsi kai isänsä kylmänä ja rauhallisesti.
Himmeässä, lauhassa yössä hän itsekin säpsähtäen ihmetteli, millä oudoilla poluilla oli harhaillut. Nyt hän oli vihdoinkin palannut sinne, mihin hän kuuluikin. Isän hän peittäisi maan multiin ja ottaisi haltuunsa perintönsä, mökin, hakisi sinne vaalean tytön sieltä punaisesta talosta, kaukaisen harmaan kasarmin seutuvilta. Ja sitten hän asuisi tuon muhevan ja kitsaan maan helmoissa, tummien metsien keskellä taivaankannen alla, sinisen tai pilveileväisen, niissä askareissa ja mietteissä, jotka kuuluvat yksinkertaisille, vaatimattomille ja hiljaisille eläjille.
Kun tulisi ruma syksy, sade ja tuuli, ja jalkaa pakottaisi muinaisilla, oudoilla poluilla saatu vamma, sytyttäisi hän keltaisen tulen ja viettäisi sen ääressä pitkän ja pimeän illan vaalean, punaisen talon tyttären seurassa muistellen menneitä.
JOULU KASARMISSA
Kiväärien perät kalisivat sementtirapuilla, kun komppania purkautui ulos ja alkoi asettua riveihin lumisella tanterella. Päivystäjä hihkui ja puhalteli paljaisiin, kohmettuviin kouriinsa. Rivit ojentuivat ja luku otettiin. Sitten päivystäjä pisti kätensä housunliitinkiin ja puheli piloja ryhmänjohtajien kanssa. Sotamiehet, vain parisen viikkoa sotilaan takkia kantaneet alokkaat, tuijottelivat eteensä vakaina ja vaiteliaina, alakuloisina. Oli lauantai ja jouluaatto. Kuin suunnaton, ylen pehmeä ja valkoinen matto peitti vasta satanut lumi maat ja tanteret. Harmaalta taivaalta seuloutui vieläkin harvakseltaan lunta. Kiteitä istahteli sotamiesten harmaille takeille.