Päivystäjä alkoi jo pitkästyä. Hän käveli ja tepasteli, että pistin heilui, ja kiroili lämpimikseen.
— Mitähän ne kihot taasen munivat tuntikausia… Käyttävätköhän nuo pirut komppaniaa marssilla, vai joko tässä nyt päästään joulusiivoukseen…
Tallilta päin kuului sian kirkuva vingunta ja johti päivystäjän puheet toisaalle.
— Sattumakin valmistautuu juhlaan. Kokit pitävät huolta, että illalla saadaan täysosumia…
Nyt herrat tulevat, pari kersanttia, vääpeli ja nuori, hoikka vänrikki, komppanian toinen upseeri. Päivystäjä ärjyy komentosanat. Sotamiehet jäykistyvät patsaiksi, päät kääntyvät, kaikki katsovat herra vänrikkiin, päivystäjä tekee moitteettomasti ilmoituksensa ja kompuroipi sitten kiireesti portaita ylös komppaniaan.
Vänrikki silmäilee rivit päästä päähän, tekee huomautukset auki olevasta napista, huonosta asennosta, virheellisesti jalan viereen asetetusta kivääristä ja komentaa levon.
— No, pojat, tämä on jouluaatto, mutta silti meidän on tehtävä pieni marssi, ennenkuin rupeamme juhlan valmistuksiin ja viettoon. Emme ole tulleet tänne laiskottelemaan. Tämä asevelvollisuusaika on niin lyhyt. Sekuntiakaan ei oikeastaan saisi mennä hukkaan.
Pieni, kalvakka nuorukainen astuu rivistä, alottaa erehtymättä puhuttelun herra vänrikistä ja pyytää lupaa saada jäädä pois marssilta. Hän on sairas.
Vänrikki silmäilee häntä. Saattaapa olla sairas, mutta ei tässä ole ruvettava antamaan huonoa esimerkkiä vastatulleille miehille. On näytettävä, ettei teeskentely, vermeily menesty.
— Miksi alokas Kärä ei ole ilmoittautunut sairaaksi aikanaan aamulla ryhmänjohtajan aamuilmoitukseen? Olisi sitten päässyt lääkärin tarkastukseen.