Sellainen mies oli kapteeni Lelu ja sellaiset olivat olleet hänen vaelluksensa pääpiirteet tähän saakka, kun hän asteli kohti komppaniaansa keväisenä päivänä, hiekan naristessa anturain alla.
Komppania seisoi valmiiksi järjestyneenä kasarminsa edessä, pioneerijoukko, hakkuineen, lapioineen ja kirveineen, kuormastokärryt täynnä muita tarvittavia työvälineitä. Kim kapteeni ilmestyi nurkan takaa, kääntyivät kaikki katseet, kaikkien kasvoista voi lukea: siinä se piru tulee.
Asianmukaiset eleet ja ilmoitukset suoritettiin ja komppania lähti marssimaan harjoituksiin.
Kaivettiin juoksuhautoja. Valtava kivenlohkare oli tiellä. Siihen oli porattu reikiä. Se aiottiin ampua kappaleiksi. Räjähdysaineet oli asetettu paikoilleen, tulilanka sytytetty.
Komppanian päällikkö seisoskeli paikalla yrmyn näköisenä. Jokaisen oli määrä juosta turvapaikkaan. Kapteeni Lelu juuri kääntyi lähteäkseen, kun tunsi takaapäin käsien kiertyvän nivusiinsa. Hänet tempaistiin ilmaan ja kantaa lennätettiin kiven päälle, jonka juuressa sytytyslanka sähisten paloi. Hän tiesi, että ne olivat juuri sen porttivahdissa olleen sotavanhuksen kädet, ja että hän makasi hänen sylissään, takaa kytkettynä, voimatonne kuin lapsi. Hän kuuli hänen huutavan korvansa juuressa:
— Pojat, kirjoittakaa kotipuoleen, että minä olen mennyt kapteenia kyytiin taivaaseen!
Tämä kaikki tapahtui äkkiä ilman enteitä. Ei kukaan ollut osannut aavistaa mitään. Alipäällystö ja miehistö kurkistelivat tyrmistyneinä suojavarustuksen takaa. Aurinko paistoi, sinisen taivaan alla lensi lauhkea tuuli ja linnun metallinen tiukutus kuului mäntypuista. Mutta kaikki he katsoivat valkein, liikkumattomin kasvoin näitä kahta, sotamiestä ja upseeria, harmaan kivijärkäleen pinnalla. Jonkun mieleen lennähti eilinen ilta, kun harjoitus loppui ja hiestä höyryävä komppania pääsi kasarmiin. Joku oli huomauttanut: — Se on tuo Kalamantteli oikea piru ja hullu, köytten vähyydessä irti. Siihen toinen: — Olisikohan tuosta miten monelle miehelle helpoitusta, jos sen vetäisi köydellä oksaan kiinni. Mutta sotavanhus sanoi: — Kärsikäähän, pojat! Ei se ole pitkäaikaista! Kukaan ei siinä erityistä huomannut. Kukin ajatteli: — Niinpä niin — toistasataa herätystä vain, mutta niissä sitä onkin nielemistä.
Mutta nyt sotavanhus makasi selällään tuolla kivellä ja piteli kapteeni Lelua päällään. Ja oli huutanut, että hän on kyytimies. He ovat matkalla taivaaseen.
Moniko poika lienee ehtinyt toivottaa mielessään: terve menemään! Aika oli lyhyt. Kapteeni Lelu oli maannut alussa kuin lamautuneena. Mutta nyt hän näkyi koettavan riuhtoa sotavanhuksen käsien oikenematonta rannetta, nyt hän huusi: — Apuun!
Mutta kukaan ei juossut kohti harmaata kiveä. Kukin tiesi sen sytytyslangan pituuden, joka sihisten paloi kiven juurella ja sen aineen äkkituimuuden, joka siellä odotti kolossaan. Kapteenin huuto oli kuin viimeinen merkki komppanialleen: kaikki katselevat päät painuivat piiloon. Samassa jymähti. Harmaat kallionkappaleet lentelivät. Linnun tiukutus mäntypuissa vaikeni. Mutta aurinko paistoi, ja suvisen tuulen puhina kävi oksastoissa sinisen taivaan alla, kuten ennenkin. Mutta ne kaksi kivellä maannutta olivat matkan alkaneet.