Ja toivokaamme, että ois' viime reissu tää, ja pääsisimme viettään vapaata elämää…

Nyt taasen kasarmiin. Harjoituksia, tarkastuksia, jonotuksia. Loputon rivi hänestä niin inhoittavia herätyshuutoja: Ylös ja aamuvoimisteluun! Illalla virrenmöläys ja Herran siunaus. Ja Askolan akan poika menetti luonnostaan toivon ja joustavan iloisuuden, eikä noudattanut sääntöjä eikä oorteleita. Hän sai arestia ja uudelleen arestia ja jälleen arestia. Yhä kasvoi hänen sotilaskantakirjansa pituus, eikä herätyksillä ollut enää mitään määrää.

* * * * *

Niin, nyt oli Askolan akan poika kolmatta joulupäiväänsä armeijassa. Hieman synkkämieliset ajatukset piileilivät hänen päässään huonon unen, vilun ja luteitten ahdistelun jälkeen. Mutta pian hän tapasi tavallisen luontonsa, kävellä vippasi nurkasta nurkkaan ja hyräili:

On rooki kalsa linna,
ei voi siell’ koisia…

Sitten hän voimisteli ikkunansa ristikoissa. Näki sotamiehen menevän ohi ja sanoi:

— Vippaa tupakka…

Mutta tämä ei uskaltanut mennä sitä ojentelemaan, vaan virkahti: Ei ole, ja käveli edelleen. Lumi narskui askelissa.

— Saatanan monni, noitui Askolan poika, sinut komennetaan tänne ensi yöksi luteita tappamaan, että kantajääkäri saa nukkua…

Eikä Askolan akan poika saanut joulusavuja. Ja yhä oli hänellä epämääräinen luku havauksia armeijassa, harmaata elämää pitkä jono. Hän heitti lattialle raamatun ja heittäytyi pitkälleen kirja päänalaisena. Aika valui vitkalleen. Oli ikävä ja oli mukava piintyneellä armeijalaisella, sotavanhuksella, jonka joulupäivä painui iltaan, kuten kaikkien ihmiseläjien.