HERRA LUUTNANTTI JA HÄNEN LÄHETTINSÄ
Oli kylmä syyskesän yö. Harmaa, viluinen usva nousi rotkoista ja kosteilta niityiltä, ja yön hämäryydestä kuuluivat kiväärin pamaukset, pikakiväärin nopea räiske tai tykin löysän ontto jymähdys. Nämä äänet etääntyivät yhä yön kuluessa ja häipyivät viimein kokonaan metsien ja kylien taa. Rykmentti eteni voitollisesti, ja korkea esikunta jäi kauas rintamaan taa.
Esikunnan herrat majailivat kylän laidassa suurimmassa kartanossa. Lähellä olevaan metsikköön oli lymytetty kuormasto, ajomiesten, lähettien, kirjurien ja muiden esikuntasotamiesten teltat. Nukuttiin. Öisessä yksinäisyydessä käveli vahti kivääreineen kokien pysyä lämpimänä ruumiin liikkeiden ja hiljaisten kirousten voimalla ja silmäillen aina vähän väliä kelloaan: pitkältikö oli vielä aikaa vahdin vaihtoon? Aika kävi vilun ja unen ahdistaessa ylen pitkäksi. Kerran hän kuuli hälinää ja liikettä: lähellä majailevat pionieerit, jotka juuri olivat saaneet telttansa pystyyn ja laskeutuneet nukkumaan, oli ajettu ylös, kai johonkin kaivamaan ampumakuoppia tai tekemään ylimenovehkeitä jokipurolle. Ne kiroilevat ankarasti kuin lohilappalaiset ja huutelevat äkeissään. Kauas öiseen sumuun ja hämyyn kajahtaa:
— Kaksikymmentäyksi aamulla! Voi jumalauta!
Ne marssivat tiehensä vehkeineen, ja viluinen vartiomies vilkaisee taas kelloaan ja käy pian potkimassa seuraavan vahdin hereille heittäytyäkseen pitkälleen kosteaa kylmyyttä uhovalle maalle mantteliin ja vilttiin kääriytyneenä, kuin jokin merkillinen muinaisajan muumio.
Aikaisin aamuyöstä herättää vahti jo pari kokkia virittämään tulta kenttäkeittiöön, joka kyhjöttää kuusen alla savutorvi kierona ja kurkolla kuin sorsan kaula. Tuli räiskyy pian pesässä, teevesi kuumenee, ja keittiön rautainen vatsa lämpenee ja tarjoaa suloista suojaa vahtimiehelle ja muillekin, joita tuon tuostakin rynkäisee ulos matalien, keltaisten teittäin päistä kylmän herättäminä, sadatellen ja kalisuttaen hampaitaan. He kihertävät keittiön ympärillä kokien etsiä kuumaa paikkaa, hörppivät lämmintä vettä jonkin motillisen ja painuvat jälleen telttoihinsa saadakseen unta vielä vähäsen ennen lähtöä ja kuka ties kuinka tiukkaa marssia.
Niinpä sieltä jolloinkin aamupuolella konttailee telttavaatekaistaleen takaa esiin sotamies Kemppikin, herra luutnantti Korojeffin, rykmentin adjutantin, lähetti. Hartioitaan pudistellen, vihaisena, unisena ja äreänä asettaa hän selkänsä vasten keittiön lämpöä hohkuvaa kuvetta ja haukottelee.
Korpraali Räty, esikunnan kuormaston rehumestari, on, aina viisaana ja eteensä katsovana, asettanut keittiön kannelle laudan pätkän ja istunut sille juuri parahultaiseen lämpimään, ryyppien kuumaa teetä ja sekoitellen siihen lukuisia sokerinokareita, joita hänen on jotenkin onnistunut »järjestää» käytettäväkseen.
— No, sanoo hän, millainen on korkean esikunnan lähetin sieluntila?
Sinähän seisoit eilen kunniavartiossakin siellä herrain portailla…
— Et sinä mikään sielunpaimen ole, ärisee Kemppi, etsien leipälaukustaan teevehkeitään. Pidä huolta omasta sielustasi. Ei senkään laita liene häävisti.