— Ainoastaan kaksikymmentäyksi herätystä aamulla, ilmoittaa Räty saarnaäänellä. Kyllä elämä häämöttää jo toisenlaiselta kuin silloin, kun on pitkästi toistasataa, kuten esimerkiksi sinullakin… Joo, joo, kun aikanaan tulee väkeen, niin pääsee väleen pois…
— On ne kerran vähissä, minunkin päiväni.
— Lienevät joskus, mutta siinä on välissä monta palavaa, monesti on vietävä luut tiukasti läjään, ja ties kuinka monta kertaa saat seisoa kuvapatsaana esikunnan edessä…
— Mitenkähän elänet sivilissä? koettaa Kemppi kääntää puhetta toisaalle ja kiusoitella äkäisenä. Ei kannattaisi kehua, jos orjuudesta kurjuuteen pääset!
— No, ei sillä väliä. Kunhan saa vain muuttaa majaa. Aina niitä elinkeinoja on. Minä olin ennen kuin tänne tulin yhden vuoden koirain kusitolppana Kokkolan osuuskaupan edessä, toisen vuoden kärripoikana Raahen rankkurilla ja kolmannen postitoimiston luukun vieressä kieli ulkona, jotta ihmiset saivat kostuttaa postimerkkejään…
Räty kertoo aikansa omaa elämäkertaansa ja kokemuksiaan, hörppii höyryävää teetä, puree sokeria ja alkaa sitten puhua ainaisia, loppumattomia juttujaan kuormastovääpelistään:
— Sikaeversti oli sen kanssa yhteen aikaan pesussa. Se meni kerrankin sikalaan, näki, että karju on liian lihava, ja sanoi sikaeverstille, että se pitää laihduttaa. Kahden päivän kuluttua se tuli ja alkoi hihkua sikalan pojalle, että ylös ja maahan. Niin lyötti maahan puoli tuntia, tai tunninkin, ja kysyi sitten pojalta, että tiedätkö, miksi tämä oli.
— En, sanoi sikaeversti. — Se oli siksi, ettei karju ole laiha. — Miten se kahdessa päivässä olisi laihtunut? ihmetteli poika. — Ei se ole puolustus sotaväessä, sanoi vääpeli, täällä ei mikään saa olla mahdotonta…
Sotamieslähetti Kemppi on juonut teensä ja kysäisee sitten, paljonko kello on, sillä hänen on herätettävä rykmentin adjutantti ja vietävä tälle teetä. Hän täyttää kenttäpakkinsa vedellä ja käskee kokin panna sekaan väkevää teeruoholientä.
— Minkä verran? kysäisee tämä.