VÄHÄN PÄIVIÄ
Ovat tulleet syksy ja pimeät illat. Merenlahdelta puhaltavassa suolaisessa tuulessakin on syksyn tuoksu, lemahdus alakuloisesta ja katoavasta. Kuten suunnattomat, valkohampaiset kidat kulkevat laineet kohti rantaa ja nuolaisevat sitä ikäänkuin valtavalla, tahmaisella kädellä. Kaduilla syttyvät iltaisin lyhdyt ja puistoissa hohtelevat lehdet keltaisina ja ruosteen punaisina.
Suuressa kivisessä kasarmissa ovat nämä syksyiset ajat monelle pojalle pelättävän pitkiä, sitä pitempiä, kuta tummemmiksi käyvät illat, kuta paremmin alat erottaa lehtien ja lyhtyjen hohteen. Mutta he ovat silti onnen poikia. Heillä on vähän päiviä. Sotilasvuoden rautainen ja niklattu suitsirengas kiristyy umpeen. Vähän päiviä! on yleinen ja äänekäs huuto aamuherätyksessä. Ja yhä ne vähenevät. Joka päivä putoaa numero. Aikoja sitten ovat ne olleet parijonossa, pian ne painuvat jonoon ja sitten voit luetella yhä sotamiesten kuvakielellä: kirves, kuokka, sirppi, jakkara, kunnes ei ole enää muuta kuin remuyö ja ylösnousemus. Vähän päiviä! Se on hokusana, sananlasku. Se kuittaa ja kostaa kaikki harmit. Ei missään lasketa päiviä sillä hartaudella, sillä kirouksella ja riemulla kuin kasarmissa. Vähän päiviä! Mitä sitten tapahtuu? Tuleeko maailman loppu? Vapaus! Poika pääsee armeijasta, poika on taasen kuin ihminen ja saa näkönsä jälleen.
Kun vanha mies hihkaisee: vähän päiviä ja paljon margariinia, niin alokas huokaa ja käypi alakuloiseksi. Hänen päiviensä sarja tuntuu loppumattomalta. Voi, elinkautiset! Ei lohduta sekään ajatus, että on niitä ollut noillakin ennen heitä. Ne päivät ovat menneet. Kauan on siitä, kun joku heistä on seisoskellut kevätsateen tippuessa porttivartiossa ja siinä mieltään lohduttaakseen piirtänyt kojun seinään sanat: kun syksy tulee ja lehdet putoavat puista, niin tätä poikaa ei täällä näy…
Lehdet eivät ole vielä pudonneet. Mutta ne hohtelevat keltaisina ja punaisina, kahisevat syystuulessa ja karisevat pian. Vähän päiviä! Mutta vielä ollaan armeijassa, vielä kajahtaa herätys, vielä komppania järjestyy…
Mutta syksyn hämäränä iltana saatetaan tuolla kivisessä kasarmissa elää hupaisesti. Lamppuja ei ole vielä asetettu paikoilleen ja tuvissa vallitsee mieluinen, hämyinen hämärä. Ja sotamiehet tuntevat itsensä onnellisiksi, uskaliaiksi ja ylen rakastuneiksi, he ikäänkuin unohtavat sotamiehen takin ahdistuksen, nyt pimeinä iltoina, syksyisen tuulen kahistessa ulkona puiston puissa ja keltaisen lyhdyn hohdellessa jossakin kadunkulmassa. Nyt ei tarvitse kärsiä sielun eikä ruumiin, sillä ylen mainiosti voi järjestää esimerkiksi suurenmoiset lemmenjuhlat. Suuressa garnisonikaupungissa on riittämiin, runsaasti ja liiankin runsaasti tyttöjä, jotka voivat olla vähätuloiselle sotamiehellekin anteliaita.
Kun siis virren värssy on veisattu, rukous luettu, vuoteelle ruvettu ja iltainen hämy on saapunut, nousee toimeliaita miehiä lyhyeltä levoltaan ja vetää katujen piikaisia ylös ikkunoista. Ja nyt alkaa touhu, lemmenilot, jotka eivät suo unenrauhaa niillekään, joilla ei olisi muita haluja kuin levätä ja nukkua. Kuuluu kuinka lääkintäsotamiestä, pitkää ja uskovaista poikaa, herätetään ja häneltä vaaditaan lääkintäneuvoja. Hänestä ei tämä öinen avunanto ole mieluista. Hän kauhistuu ja yrittää puhella saarnoja. Mutta toinen selittää:
— Kuule sinä, jodipinnari, oletko sinä aivan jumalaton ja toista auttamaton ihminen? Pitäisikö Suomen armeijan sotilaan saada tauti, joutua neljännelletoista osastolle, kukaties Ilmajoelle, eikä koskaan päästä väestä pois! Älä mukise, vaan nouse ja auta lähimmäisiäsi. Miksi sinä muuten olisit lääkemies…
Sanitääri nousee huokaisten, avaa kaappinsa ja antaa heille, mitä he pyytävät. Nousee sitten vuoteelleen ja käärii viltin korviinsa päästäkseen kuulemasta. Mutta turhaan hän yrittää nukkua.
Hämärässä tuvassa käypi hiljainen kuhina. Muutamat häärivät sen uskovaiselta lääkintämieheltä vaivalla hankitun ruiskun ympärillä ja toiset nauttivat ihmisen rungosta. Ruosteiset rautasängyt natisevat. Mutta jos uskovainen ja säveä lääkintämies olisi uneen päässytkin, niin varmaankin hän herää, kun jonkun sängyn pohja putoaa ryskeellä alas. Kuuluu karkea kirous ja kirkas kirkaisu: ai jäi… Sitten joku kolmas ääni supisee matalana ja äkäisen nauravana: