— Enkö minä sitä sanonut, että siinä sängyssä on näpäkkä pohjalava.
Mitä kelettä sille nousitte?
Ne ovat suorastaan sikamaiset lemmenjuhlat varhaisen syksyn yöhämyssä, kun puistossa kahisevat keltaiset lehdet.
Mutta aamulla järjestyy komppania riviin, happamina, syljeskellen. Päiviä on vähän, mutta vielä niitä on jäljellä, vielä on tehtävä hikoiluttavia liikkeitä, kuunneltava opetuksia sota-aseista ja surmameiningeistä, jotka eivät ensinkään rakastuneita sotamiehiä huvita.
Vielä voi sattua kovia päiviä, ryömintää kilometrikaupalla pitkin märkiä, savisia ojia, opetukseksi, kun ei maaston ja suojatun tien käyttö suju vieläkään hyvin. Ja sitten heti pukutarkastus. Miksi nappi on pois? Mistä ihmeestä olette saaneet polviinne ja hihoihinne nuo saviläiskät? Määräillään töitä ilman vuoroa huonosta varusteitten hoidosta ja lisäharjoitusta. Yöllä on hälyytys. Pakkaus kuntoon ja hiipimään pimeään metsään. Aamulla marssille.
Lujaa vaatii Suomen armeija. Mutta ei välitetä! Vähän päiviä. Ne ovat jo jonossa…
Vielä viimeisenäkin harjoituspäivänä voidaan joutua lujille. Jo ollaan lähellä kasarmia. Jo marssitaan viimeinen kerta pyssy olalla ja railakasti laulaen. Mutta miksi meni ilon ja ylpeyden kele sotamiehiin ja he väänsivät virren tekijän sanoja:
Sitten me kuljemme vapaina eikä valtion ryysyjä pestä…
Siitä sotaherra suuttui.
— Kaarto oikeaan, mars!
Sitten käskettiin laulaa, mutta pojat olivat käyneet ylen uskaliaiksi. Ei ollut yhtään herätystä. Ainoastaan remut. Sivili häämöitti ja luonto nousi. He eivät laulaneet mitään, vaan vaikenivat kuin myyrät.