Mutta yö saapui. Vielä viimeisen kerran huudettiin miehiä iltahartauteen. Puolenkymmentä seurasi kehoitusta. Kaikki muut lähtevät miehet olivat hulluina päissään.
— Missä ovat vapautuvat miehet? tiedustelee päivystävä upseeri komppanian päivystäjältä.
— Kyllä kai ne jo tekevät lähtöä.
Upseeri katselee ja kuuntelee. Kasarmista kuuluu vain yksi, katkeilematon pölisevä älinä. On remuyö. Lattialla lainehtii oksennusta ja kaappien ja jakkarain palasia.
Tuli aamu ja juna puhkui asemalla. Sen männät löivät jymeästi ja iloisesti: kotipuoleen, kotipuoleen…
Lauma nuoria miehiä heitti kivisen kasarmin ja erkani omille teilleen. Joku tipahti siellä ja joku tipahti täällä mustan maan halki joutuisasti ryömivän rautaisen käärmeen hartioilta. Sanottiin hyvästi kaverille, jonka kanssa oli vuosi eletty saman katon alla, kestetty harmit ja hupaisuudet, laahattu raskaita saappaita kesäisen tien pölyssä, tahi isketty ruumis niin monet kerrat isänmaan märkään kamaraan. Yhdessä oli laulettu laulu, naurettu ja kirottu, nautittu ehkä mielen lohdutukseksi tämän elämän hyvyyksiä samasta pullosta ja samasta naisesta. Nyt erottiin, eikä ehkä koskaan kierrytä enää samalle tielle.
Toisten miesten laulu saa nyt kajahtaa kivisessä kasarmissa, laulu, nauru ja kirous, mieleen piirtyä mietteitä ja muistoja näköjään niin karusta ja hedelmättömästä, mutta kuitenkin hedelmän kantavasta ajasta, karvaan tahi mehevän.