Alkoi kaivaa. Hyvin kävi nytkin alussa työ, mutta syvemmältä ei multa enää tahtonut haudan reunalle noustakaan. Jäseniä herpaisi ja lapio tuntui lyijynraskaalta.
»Tämäpä nyt pirua on», noitui haudankaivaja.
»Mikä minulta nyt voimat lappoi! Odotapas, sinä hengenheikkous!»
Hän otti viinaa aika kulauksia. Heti tuntui suonissa virtailevan verta ja voimaa, lihakset pullistelivat tulimmaista tarmoa, lapio tuntui kevyeltä kuin sukkapuikko. Vaivatta lennätteli hän tavattomia lohkoja maata haudan reunalle. — Mutta kauan sitä ei kestänyt! Jäntereitä herpaisi ja vaivoin jaksoi hän nostaa pullon suullensa. Viina virkisti nytkin, mutta hetkeksi vain. Sitä peliä pitikin koko haudanluontiajan. Ryyppäsi ja kaivoi taas, ryyppäsi ja yritti uudelleen.
Kauan kesti, mutta viimein valmistui. Hauta-Pekka heitti lapionsa ylös ja kapusi itse vaivalloisesti perässä.
»Huh, huh», huhahteli hän istuen haudan reunalla lyhty vieressään.
»Olipa se aika urakka! Vanhuus tässä taitaa tulla, koska näin väsyttää.
Toki on tässä pullikassa vielä jäljellä tätä terveyspalsamia ja se on
tekevä minusta toisen miehen taasen…»
Pullonpohja keikahti pystyyn, ja neste virtasi sohisten hauturin suureen kurkkuun. Oikein pärskitti ja ryitti.
»Ähäh… Siinä häntä on tulta! Tuntuupa soutelevan suonissa sadan asteen voimavirran. Hyvä se olikin ryyppy! Ei ole enää kuin tilkkanen pohjassa. Se vielä huljautetaan kurkkuun ja sitten mökille.»
Hän kohotti pullon suulleen ja imeskeli hitaasti. Mutta äkkiä hän huitaisi käsivarsillaan ilmaa ja pudota retkahti haudanpohjalle. Siellä hän makasi liikkumatta jäykistynein kourin pusertaen tinapullon kaulaa. Pullon suusta tipahtelivat viimeiset viinat kuin kyyneleet.
Hauta-Pekka oli kuollut.