Mutta haudan partaalla paloi yhä kähisevä lyhty heittäen valojuovia pimeyteen.
VAALENNEIDEN LUIDEN TARINA
Oli kuin sen elämä olisi alkanut paratiisin viheriäisestä laaksosta, päättyäkseen piinaan, rasitukseen ja surkeaan loppuun lietteiselle tielle. Silloin kuin sen aivot työskentelivät täydellä voimallaan tuon kalkin valkoisen otsaluun alla, johon homesieni on sivellyt vihreitä läikkiä ja viiruja, oli sen mielessä kangastellut ihanana aika, jolloin se aloitti vaelluksensa jossakin kaukana, vapaana, onnellisena kesäisillä tantereilla.
Heti kuin sen aivot olivat alkaneet toimia ja säilyttää kuvia elämänjuoksusta muistin salaperäisissä komeroissa, oli sinne aivankuin ymppäytynyt unohtumaton kuva lapsuuden laitumista. Se muisti suuren, sekasortoisen kartanorykelmän kumisevan nummen laella, jossa seinähirret olivat harmaat ja sammalen kirjavoimat ja ikkunalaseihin oli kymmenien kesien auringon paisteesta iskeytynyt sateenkaaren värien viloitus. Ja se muisti hiukan alempana nummen rinteellä hevoshaan ja näki itsensä emänsä rinnalla virmana varsana, joka jymisti yli helteeseen nääntyvän tantereen yhä alemmas puron rannalle, missä vesi solisi, ja ruoho rehoitti pitkin veden äyrästä, ja tuuhean viidakon sakea siimes tarjosi virvoittavan varjon. Taivas oli kaartunut kaiken yllä, päivä paistanut, sateen virvoittavat pisarat tiukkuneet ja tuulen suhisevat siivet pyyhkinee ylitse kentän… Ne olivat olleet onnen päiviä, mitkä olivat painuneet samaan ikuiseen hämärään, mihin oli myös kadonnut se silloisten päivien emo, tuo suojeleva, suuri eläin, jonka hirnunta oli niin hieno ja karva kiilsi kuin silkki auringossa.
Sitten oli siihen tarttunut kovin kourin tuo omituinen kaksijalkainen olio, herra ja valtias, jota vastaan kapinoiminen oli yhtä toivoton yritys kuin tuon kovapintaisen, satoja vuosia vanhan valtatien rikkipolkeminen. Kartanon vanhuudesta vihreiden seinähirsien luona se oli opetettu kantamaan kuolaimia ja koko ruumiin ikuiseen ikeeseen painavia länkipuita, raahaamaan perässään raskaita ajopelejä, tottelemaan ohjaksen kipeätä suupielen nykäisyä tai ruoskan kihelmöivää raiskausta pitkin pintaa.
Ja kaiken tämän se oli oppinut sen luonnon lannistumatta maan tasalle. Se oli nuori, ja veri kiehui, se veti kuormaa, söi silppuaan ja katseli vielä maailmaa kirkkain silmin.
Mutta sitten tapahtui jotakin outoa ja odottamatonta. Talvi oli, ja pakkanen ritisi jäätyvissä oksissa. Reen jalas kitisi, ulisi ja naukui, kun ajettiin johonkin kauas, missä talot seisoivat suorissa riveissä ja ympärillä oli alituinen kuhiseva joukko hevosia ja heidän kaksijalkaisia herrojaan. Nuo omituiset liukasliikkeiset oliot liehuivat ympärillä, tutkivat, taputtelivat, kohottivat kaviota tai väänsivät suun ammolleen silmäilläkseen hampaita.
Sen suitsiin tarttui toinen käsi, ja ruoska viuhahti selänpäällä uudella äänellä. Ja silloin oli sen aivoissa syntynyt hämärä, ounasteleva käsitys siitä, että oli tapahtunut jotakin repäisevää, että ison, harmajan kartanon herra oli kadonnut kauas ja uusi ilmestynyt tilalle. Pian, sangen pian, sen miehen kuva oli äkisti ikäänkuin tulenhehkuvalla, sihisevällä poltinraudalla painettu sen aivojen kudoksiin. Usein, usein yön pimeinä hetkinä, ollessaan loppuun rääkätty luuska ja yrittäessään unenvaaluun pakottavin polvin ja repivin jäsenin, oli tämä kuva leimahtanut eläväksi haamuksi sen aivoissa ja saanut sen heräämään tärisevin lihaksin ja yltä päätä hiessä. Erilainen oli tämä herra kuin oli ollut entinen, tämä kuormakonien herra ja valtias Rahti-Riku, hevosen pahahenki, sen päivien hirmu ja unien painajainen.
Pikkuinen, kuivankäppyrä ukko se oli, naama pyöreä kuin pöllöllä ja pienien siansilmien katse kiukkuinen ja pistävä kuin kaksi naskalia. Ohuen, kapean tikannenän alla törröttivät harvat, harmajat, harjaskankeat viikset. Tiukasti sulkeutuvan suun takaa tuli ääni ahtaasti, hinkuvana, vihankäheänä ja kiukkuisena. Suuri, alinomaa auki pyrkivä turkki oli köytetty kiinni resuisella villahuivilla. Kaulassa roikkui suuri ruoska, jonka siimanpäissä oli rautaketjun kappaleita pienine, pistävine rautanauloineen ja äimänkärkineen. Sellainen oli Rahti-Riku, kuiva, kiukkuinen ukko, jonka hulmuavien turkinhelmojen alla jalat liikkuivat joustavasti kuin teräspontimilla.
Tämä oli Rahti-Rikun elämänjärjestys: hän junnasi rahtia, aina vain rahtia, kesällä ja talvella, paahteella ja pakkasella tai oli sää mikä tahansa taivaan ja maan välillä. Kuorma vain korkea, ja kuorman päällä ukko, edessä sitkeä, naarmuselkä koni ja ilmassa viuhuva, solmusiima ruoska, Ja konin täytyy vetää, jotta lähtisi ukolle leipä ja tulisi tienatuksi ennen hengenlähtöä hänelle uusi ajokas. Sillä ei ukko ennen hellitä konia aisojensa välistä, ennenkuin on kuotaissut tuon pörrökarvaisen, riimuruoskan kolhiman nahan jalkojensa verhoiksi. Eikä hän myöskään kuotaise nahkaa ennenkuin juhdasta on viimeinenkin voiman hiven imetty ja kuoleva valmistanut paikan kumppanilleen samaan kiskontaan.