Maantietä edessä ja maantietä takana, iättömiin loppumattomiin. Junnaa vain kuormaa näännyttävä kilometri toisensa perästä, hien kihotessa ja kohotessa kuohuvaksi vaahdoksi, johon sekautuu veren väri ruoskan piikkien viiltelemistä haavoista. Niin kuluvat kesät kitisevien rattaiden edessä ja niin talven pakkaset natisevan reen vedossa. Kisko, kisko ja kestä — edessä aina vain sama sarja näännyttäviä, verta imeviä ja hikeä valuttavia kilometrejä. Aina vain eteenpäin rikkeimin längenlyömin olkapäin, valkonaamaisten kilometritolppien, tienposkessa kyhjöttävien töllien ja maalailtujen kirkonkylien lipuessa sivuitse. Joskus sai se seisahtua maantien partaalle nälviäkseen homeisia heiniä tai purrakseen silppua ukon pistäytyessä johonkin noista harmaista tönöistä. Aurinko sai paahtaa, sade valua, tuuli puhallella, pyry riehua tai pakkanen iskeytyä tuohon luuskaan, jonka ainoana suojana oli oma rikkihakattu nahkansa harvoine, pörhöttävine karvoineen. Sitten ilmestyi ukko taasen: kiukkuinen, sähähtävä kirous hammasten lomitse, ruoska roiskahti ja veri pirskahti, koni kiskaisi kerran kaksi länkien ahnaasti painuessa verille lyöpyneisiin olkapäihin, ja kitkahtaen lähtivät ajopelit liikkeelle.
Ja näin jatkui sen elämä lohduttomana, loputtomana kärsimysnäytelmänä monta kesää ja monta kiukkuisen kylmää talvea. Sillä luonnottoman sitkeät olivat ohuet lihakset ja suonikkaat jänteet ruoskitun nahan alla, ja lujassa istui elinvoima tuossa rähjäisessä ruumiissa, jonka kärsimyksillä ei näyttänyt olevan päätä eikä pistettä.
Märkä ja mykkä oli maa. Orpoina ja yksinäisinä ojentelivat harvat koivut talojen ympärillä luurankomaisia oksastojaan kohti taivasta, missä lyijynraskaat pilvet roikkuivat kuin repeämäisillään vetensä painosta, jota ne herkeämättä roiskuttivat yli maiden ja metsien.
Raskaina kuin lyijyrakeet putoilevat pisarat tönön kattoon, jossa Rahti-Riku ryysti kahvia kololaitaiselta vadilta. Mutta tienpartaalla seisovalla juhdalla ei ollut, kattoa päänsä päällä, ja tuulen puuska oli rieputtanut eteen viskatun heinätukon kauas resuisen aidan reunustamalle tielle, minkä vesi oli liotellut liejuiseksi suoksi, johon kärryn ratas oli uponnut rumpuaan myöten.
Rahtijuhta — mikä omituinen ilmestys! Pelkkää luuta, nahkaa ja jänteitä. Lihaa ei liene kuin kielessä. Kuin vanteet haroittavat kylkiluut korkealla ja nahka roikkuu löysällä niiden välillä. Pää riippuu alhaalla polvien välissä, ja puoleksi suljetuissa silmissä on sammunut, särkynyt ilme, ikäänkuin tuon töllin rikkeimessä päreillä ritilöidyssä ikkunassa. Mitä se miettinee… Uneksiiko ehkä etäälle jääneen paratiisinsa vihreistä niityistä tai ehkä uusista, jotka se on joskus tapaava taivallettuaan kuormineen elämäntiensä päästä päähän… Ei, sen kärsimyksen sumentamissa aivoissa ei väreillyt ainoatakaan ajatusta — ne olivat tylsässä, tympeässä levossa. Sade vain hakkasi sen rikkeimiä kylkiä ja valui alas jäykkiin, pattisiin polviin ja sai ne tärähtelemään kylmästä.
Äkkiä se vavahtaa, liikahtaa ja nojaa koko painollaan valjaisiin saadakseen kiinni liettyneet rattaat liikkeelle. Mökin ovi oli rämähtäen auennut, ja ukko ilmestynyt pihalle vetäen hattuaan korville ja kiristäen turkkiaan tiukemmalle. Luuska ponnistelee epätoivon vimmalla, pörröinen karva tärisee ja jalat siirtyilevät sateen turruttamina ja suorina kuin seipäät eteenpäin. Mutta eivät ehdi rattaat vielä irtautua, kun jo kuuluu viuhaus, armoton ruoska putoaa ja pari veripisaraa kierähtää esiin kylkiluiden välistä. Silloin rattaat jo kierivät vaivalloisesti liejussa, mutta ruoska roiskahtaa kuitenkin vielä kerran, ennenkuin ukko kiipeää kuormalle.
Sade valuu herkeämättä, ja syysillan sankka hämärä alkaa jo hiiviskellä pitkin maita ja kenttiä.
Ukko nököttää keulalla, rattaat matavat eteenpäin, ja juhta ponnistelee polvia myöten liejussa, selkä köyryssä ja pään nyökähdellessä sillä voimalla, minkä ainoastaan epätoivo antaa. Sen mielen täyttää yksi ainoa ajatus: ruoska, ruoska — tuo ulvahtava, luihin leikkaava ja ytimiin pistävä esine, joka saa sen ähkymään tuskasta. Se ponnistelee, horjahtelee, ja rattaat kierivät nytkähdellen perässä kyläaukean jäädessä taakse ja eteen tullessa metsän, joka huokailee kiihtyvän tuulen kourissa. Yhä vaivalloisemmaksi käy kulku, ja hiki kihoilee pinnasta valkoisena vaahtona, jonka sade huuhtoo tielle.
Sitten, äkkiä: rattaat putoavat kuoppiin ja juuttuvat paikoilleen, ja silloin hevonen seisahtuu kuin hengähtääkseen. Ukko kimpoaa keulalla pystyyn, tarttuu kaksin käsin ruoskaansa ja roitelee raskaasti pitkin selkää. Mutta ei sittenkään! Se seisoo paikoillaan huohottaen, hämmentyneenä, osaamatta liikauttaa jäsentäkään. Silloin ukko hyppää tielle ja sätkäyttelee mahan alle. Konin lerpattava alahuuli värisee ja siltä pääsee ikäänkuin ähkäys hammasten lomitse, josta kielen pää roikkuu. Se käpristyy kokoon, tempoo, ja kuorma lähtee kuin lähteekin vierimään jyrkkää ylämäkeä, ukon kulkiessa rinnalla ja iskiessä helähtelevällä ruoskallaan mahan alle ja polvimuhkuroihin. Luuska kiskoo, nivelet natisevat, ja hiki kokoontuu reisille pyöreiksi vaahtopalloiksi, jotka vierivät maahan.
Kulkue mataa vain mäkeä ylös, ja yhä sakeammaksi kutoutuvasta hämärästä kuuluu konin ähkyminen ja huohotus sekä rautariimun helähdykset. Juuri kun päästään mäen päälle, hevosen etujalat nytkähtävät kokoon ja se vaipuu koristen tielle. Rahti-Riku näkee, ettei siitä enää taida olla eläjää eikä kuorman vetäjää. Taisi kaatua taipaleelleen. Mutta ehkä se sentään vielä vetäisi kuorman syrjään, tiepuoleen — ehkä sentään. Ukko nilistää vesimärän turkkinsa yltään, tepastelee ympäri ja sätkäyttelee. Ja katso — ihmeellinen on iskujen mahti — juhta nousee vielä kerran, hoipertelee ja rynkäisee eteenpäin, nykäisee kuorman syrjään ja nykertyy samassa tantereeseen kuin märkä rätti. Eikä Rahti-Riku yritä enää iskeä. Hän päästelee valjaat ja nykäisee puukon tupestaan, riisuakseen palvelijaltaan viimeisen verhon.