Ne, jotka hautaa täyttivät, menivät pois, mutta rampa poika seisoi yhä paikallaan kuuraisen petäjän alla. Hän hytisi vilusta ja hänen päänsä oli paksu ja raskas ajatuksista.
— Äidinmurhaaja, myrkynsekoittaja… vilahti hänen päässään. — Kas, niin nuokin sanoisivat, jotka menivät, jos tietäisivät, kuinka kuoli se, joka multaan peitettiin. Ja humsis — välähtäisi isoisten ihmisten oikeusmiekka, ja rampa pääsisi isojen kivien taa homehtumaan. Vanhurskaat osoittaisivat sormellaan: hylkiö, julmuri… Ne samat, joiden loukossa eukko parka olisi tylysti ja ylenkatseellisesti kohdeltuna kärsien kuolemaa odottanut. Mutta onkos pakko huudella, ilmoitella. Kukaan ei tiedä mitään, eikä tule tietämään.
Rampa poika huokasi raskaasti ja mennä kiikutti routaista, rauskuvaa tietä, kalisevin kainalosauvoin, marraskuisen, kylmän tähtitaivaan alla, hiljalleen hämärtyvässä illassa. Ränstyneen mökin saranat naukaisivat kirpeästi ja musta ovi lupsahti kiinni.
Hämyinen, haalea ja haikea oli syyskesän yö.
Valot olivat sammuneet maalikylästä, joka häämötti laaksossaan tummana ja epämääräisenä. Rampa mies mennä kapisutti halki öisen hiljaisuuden, sihahtelevien petäjien alitse, kohti harmaata, luhistuvaa tölliä.
TILANOMISTAJAN AAMU
Valkoiset pilvihahtuvat verhosivat sinimustaa taivaan kumua, ikäänkuin joku kehrääjämuija olisi kuljettanut villakarttaansa yli ilmapiirin ja raastanut pilvet rikki kuten pumpulit. Aukoista vilkutti jokunen tähti teräviä sakaroitaan, kuten olisi salaperäisellä ilmekielellä selitellyt outoja asioita. Kuun kelmeä naama kulki tolaansa, siivilöiden repaleisen pilviverhon lävitse valonsa kalpeanvihertävänä, väikkyvänä ja aavemaisena aavoille, lumen peittämille kentille, metsiin ja kyläsikermiin. Pakkanen asui ilmassa; se koristeli esineitä kuurakiteillään, rapsahteli ja hyppeli pitkin aitoja ja asumuksen nurkkia.
Mutta muuten oli kylänraiteilla hisahtamaton hiljaisuus, talviyön kuolemanvakava hiljaisuus. Jääkukkaisista ruuduista kuu koki heitellä valokuvioitaan pimeitten pirttien lattioille.
Avara oli Ison-Mahalan pirtti, jonka ovipuolen nurkissa rengit raskaasti kuorsasivat, karjapiikojen nukkuessa perällä ja itse ukon, talon isännän, lepäillessä lautalaverilla pankko-karsinassa. Syvällä unten helmoissa oli palvelusväki. Tunnit lipuivat heiltä vaivatta taakse. Mutta ukon aivoja ei uni yritellytkään kääriä pehmeisiin pumpuleihinsa. Raskas on isännyyden taakka — Ison-Mahalan isännyyden.
Ehkä olikin aitan laarit täynnä ja navetassa kymmeniä maitoa valuttavia nautoja, mutta kuka takasi, ettei se jonakin hetkenä vähentynyt, kulunut ja hiutunut olemattomuuteen. Eikä tekisi lisä pahaa; elinkeinoa tarvitaan — pitkä on elämäntie, monta on mutkaa… Silmät on pidettävä auki, valvottava joka hetki, että olisi elinkeinoa tuskan päivien varalta, että ei vanhana päivänä joutuisi käteen raskas puu, kerjuusauva. Ei ole Ison-Mahalan isännälle penni ja mammona liian rakas; on uskovainen mies, antaa köyhille ja auttaa viheliäisiä. Mutta huoli ei heitä isännän sydäntä, raskasta on omistajan olla.