Ja Ison-Mahalan isäntämies pälyili akkunan pielessä huuli törröllään ja silmät pyöreinä kuten pikarit.
—• Jopa, jopa otti nyt kahvikeiton kypsyttäminen aikaa Yli-Puran emänniltä.
Mutta sen Yli-Puran öisen tulen oli sytyttänyt talon isäntä öiseksi seuralaisekseen hammasmadon nakertaessa ja kalutessa hänen poskihampaansa juurta.
MÄKI AUTIOLLA MUSTASSA YÖSSÄ
Metsän korpien keskellä kohosi korkea, hiekkainen mäki. Hirsipetäjät peittivät sen kamaran helmuksista laelle saakka, monenmuotoiset petäjät, ryhmyrunkoiset ja vahvat sekä leinit, sirot ja pitkät kuin pilarit. Rytöjä oli kaatunut sikin sokin ja isompien puiden alla oli tiheää näreikköä. Oli kuin olisi korpi kohissut siinä maailman ajan. Mutta mäen laella näkyivät pitkinä pengerminä ihmisasuntojen muinaiset paikat, näkyivät korkeiksi rakennetut mukulakivikasat ja ihmisen tonkimien ojien urat. Oli eräässä paikassa kokoon lusahtava, laho hirsiröykkiö, sen alta pilkisti esiin ruosteinen alasin sekä pajavasaran varren haamu. Ihmiseläjä oli entisinä aikoina lietsonut siinä syttä, kuumentanut raudan, takonut ja käynyt tämän mäen kimppuun pakottaakseen sen kasvamaan kellertävää viljaa. Mutta jäkälä, sammal ja kanerva ja puiden rungot ja juuret olivat tulleet entisille sijoilleen ja peittävät kaiken.
Ympärillä levisi metsiä, vesakoita, aavoja nevoja, rahkaisia soita, rimpiä — murheinen maisema, joka toi mieleen hiutuvan ikävän, alakuloisuuden.
Mutta oli syksyinen yö, musta, synkeä kuten olisi koko maan piiri kääritty nokea pölisevään sysisäkkiin. Myrskyinen tuuli laahasi ylitse erämaan jotakin, joka oli sangen raskasta, laahasi huohottaen ja äheltäen. Kankaan laella paloi tuli kahdessa tervaisessa hongassa vinokatoksen edessä, missä mies makasi paksulla, pehmeällä havukasalla. Tulen kielet leiskuivat, nuoleskelivat toisiaan ja pölkynpintaa, josta pusertui pihkapisaroita, jotka pihahdellen putoilivat tuhkaan. Oli lämmin, havut tuoksuivat.
Merkilliset ovat metsän ja myrskyisen tuulen äänet. Joku itkee, nyyhkii, turskuu, uikuttaa ja vaikertelee kuten kuoleva lapsi tai nauraa kaamean, sihahtelevan naurun… Välistä siellä kuiskaillaan kiihkein, nopein sanoin, soperrellaan lause, jonka luulee olevan ihan tajuamaisillaan eikä ymmärrä kuitenkaan. Tai rääkäisee se yht'äkkiä kuin paha henki, ulvoo ja ulisee täynnä tuskaa, epätoivoa ja villiä riemua ja levottomuutta. Sitten siellä pitkät, jäykät sormet kouristavat jotakin kurkusta, hengitys ähkyy ja pihahtelee, leukaluut pureutuvat ratisten yhteen. Huokaistaan raskaasti, ja hullu metsä huutaa suoraa huutoa kauan ja yksitoikkoisesti. Ja aina vedetään raskasta taakkaa yli erämaan, vaivalloisesti, ähkyen ja läähättäen.
Tulen ääressä lojuvan miehen tajuntaan valuvat kaikki nämä metsän äänet, oman talon hiljainen humu; levottomina elävät liekit, valuvat kuten sulatettu metalli ahnaana ja raskaana, syövyttävänä ja painostavana. Niissä on velhoutta, outoa, kaameaa tehoa! Kaikki tulee sekavaksi, epämääräiseksi, hämäräksi. Herää outo, salaperäinen tunne, kammo, voittamaton, mieletön kauhu, hirveä levottomuus. Kukapa voisi sanoin selittää outoja, ihmeellisiä asioita: yksinäisyys, erämaa, yö, musta pimeys, tuuli, metsän äänet — ne herkistivät mielen, veivät yliluonnollisiin… Mies on likellä hulluutta, jotakin alkuaikaista, sumuista ja syvää! Hän ei tiedä nyt omasta olemuksestaan; hänen mielessään risteilevät kummalliset kuvat, tunnelmat, joita määrittelemään ei ole muotoja, ei värejä. Ja kaiken ylitse nousi taasen kauhu, mieletön pelko, kuin valtaisa yli hulahtava aalto! Yrittelevätkö jotkut paksut, pöhöiset sormet haroa häntä pimeydessä? Kauhu lamauttaa miehen jäsenet, muuten hän juoksisi metsään kuten hullu, hurjana, kompastellen, mäsähdellen pitkäkseen hän säntäisi yli öisten maisemain, kunnes menehtyisi… Mutta vielä valvoi taju hänen mielensä pohjalla: hän tietää olevansa kuristavassa lumouksessa ja hänellä on se tunne, ja entistä kokemustakin, että hän siitä vapautuisi, jos tapahtuisi jotakin, joka säikyttäisi veret asemilleen.
Ja tapahtui! Kalikat rakovalkean pölkkyjen välissä ovat palaneet kekäleiksi; ne murtuvat ja ylimmäinen hirsi jysähtää alas, niin että säkeneet pölisevät. Mies säpsähtää, lumous alkaa laueta; hän pöllistelee ympärilleen kuten metsänpeitossa ollut, pyöräpäinen, eksynyt ihminen, joka alkaa tunnustella maisemia, hänelle perin tuttuja, vaikka ne äsken lumouksessa näyttivät oudoilta, ikäänkuin nurinkääntyneiltä. Niinpä tämä mieskin pian ennallaan, ainoastaan jäsenissään outo turteus, korjailee tulensa ja heittäytyy havuilleen.