Mitenkä voisi sanoilla selittää ihmeellisiä, ounastelevia asioita, jotka asustavat pimeässä ja syvällä kuten mykrä. Sanat ovat puisevia, osapuilleen veisteltyjä kaluja. Tai ne ovat ikäänkuin kömpelö, raskas piilu, jolla timperi veistää lohnittaa puusta karkeita lastuja… Hienoihin leikkauksiin tarvitaan sujuvampi teräase!
Ääni, monin vivahtein, värein, nousuin ja laskuin, sävelin, voi kertoa sellaisia mitä eivät sanat sano.
Ja tälle miehelle soitti metsä, myrskyinen tuuli, tulenliekit ja pimeys, koko luonto soitti… Ja kuka voi vetää vertoja myrskyisen metsän soitannolle? Se soitti siksi, kunnes mies oli yhtä sen kanssa, sama kuin se, kunnes mies huljui hetken tulena ja tuulena, metsänä. Hän oli silloin alkuvoimainen luonto, tulvillaan samaa riehuntaa, levottomuutta, tuskaa ja kauhua, kuin mikä siinä elää nytkin mustana, myrskyisenä yönä.
Mutta nyt hän on jälleen siitä etääntynyt. Hän on jälleen rauhallinen, tyyni. — Mikä oli tuo, joka äsken hänet valtasi? Pelkoko, heikkous? Mitä pelko estää tapahtumasta. Ja mitäpä voisi tapahtua? Kuolema pahinta, tai parasta — ainakin oudointa. Ja kerta kuolla syntyneen! Niinpä hän loikoo havuillaan, tuijottelee tuleen ja pimeyteen ja miettii, kuvittelee menneitä. Merkillisen selkeinä ajelehtivat mielikuvat ja tunnelmat hänen aivoissaan, kun metsä elää ympärillä, hengittelee levottomuutta.
Kerran, siitä lienee kauan, tulivat tänne ensimmäiset ihmiseläjät. Nälkä, riistan puute lienee heidät karkoittanut alkuperäisiltä asuinsijoiltaan. Niinpä he rakensivat majansa korkealle mäelle keskelle matalia, tasaisia maita. Lihasta he lienevät etusijassa ravintonsa ottaneet, havisevasiipisistä linnuista, nopeista nelijalkaisista, mutta jos kalaa himoitsivat, niin saivat hakea kaukaa, päivämatkojen takaa. Mutta riista hupeni, ja silloinpa on kaadettu huhta mäenrinteeseen. On napsanut kirves, humisten ja rytisten kaatuneet puut, sitten kuivuneet ja tuli on hursinut kohisten kautta ryteikön. Poroon on sirotettu jyviä ja vilja on kasvanut, paikoin tiuha, paikoin harva, tuulessa liehuva haikura. Heinikossa on mölähdellyt lehmä, jolta ihmiseläjät ottivat maitonesteen. Kuinka kaikki onkaan kiertänyt samaa kiertoaan muuttumatta, yksitoikkoisesti! Aurinko on noussut ja laskenut, ollut yö ja ollut päivä…
Talvella on kaikki ollut valkeaa, huurteista ja totista. Savu on noussut vain ihmisasunnon lakeisesta monin poimuin, punertavana ja sinertävänä. Sitten on tullut kevät, maa paljastunut, suurilla soilla solissut vesi. Ihmiseläjä on kaivanut ojanaveroa ja myllertänyt maanpintaa. Kesällä on ollut leuto, aurinko paistanut, maasta noussut huuru. Ihmisen sikiöt ovat telmineet mäellä, mäen juurella helissyt lehmän kello, ehkä nainen hyräillyt lypsäessään kirkkaina iltoina. Inisevät sääsket, paarmat ja hyttyset ovat syntyneet ja kuolleet pois. Tullut syksy, riihessä jytissyt varsta ja karistanut oljista vähät jyvät.
Siten on aika vitkaan matanut, ihminen elänyt ja kuollut. Kituuttaen, kuten märässä puussa liekit, on elämänpihinä vaivoin pysynyt yllä. Tämä mäki, muodoltaan kuin naisen povi, ei ole herkästi herunut ravintoa imijälleen. On pitänyt pusertaa molemmin kourin ja sittenkin on ottanut ahtaalle. Nokko, että toisinaan on henki pysynyt petäjien turvin, jotka on kaluttu valkoisiksi. Lie kuoltu nälkäänkin. Niin he ovat eläneet: tehneet työtä, nukkuneet ja syöneet, siittäneet lapsia ja kuolleet surkeina majansa loukkoon vapisevin jäsenin, ryppyisin naamoin. Heidän elämänsä pääsisällys on ollut vaiva ja tuska. Lienee ollut jokin onnellinen hetkikin, jolloin he täysin vatsoin uneksivat pirtin lämpimässä.
Niin kuokkia nyrritti monta miestä aikansa tätä mäkeä, kunnes kuokka jäi heidän kourastaan jälkeentulevaisille. Ja jäihän vähän muutakin; hieman isompi nokare peltoa, maasta väännetty kiviraunio — miehelle muistopatsas. Toisille oli jo luonto leppeämpi, ei yhtä tyly ja kitsas. Ei niin, että olisivat ilossa herkullisesti eläneet, mutta olihan kuitenkin pälvi ennen aukaistu!
Vuodet kierähtelivät kokoon kuin tulessa tuohilevyt ja monta ihmistä syntyi, eli ja kannettiin mustaan riiheen ja sieltä taasen pois, maan hyviksi. Ja hiljalleen oli pelto avartunut, multa tullut mureammaksi.
Sitten syntyi mäellä mies, jonka sisässä istui himo rikastua, saada runsaasti tavaraa. Mikäpä tiennee vanhat asiat, jotka ovat peittyneet ajan huuruihin. Mutta käy taru, että tämä mies tappoi upporikkaan matkustavaisen, tappoi majassaan yöllä ja hautasi suohon. Kukapa vanhat asiat tosiksi takaa! Mistä tänne metsiin lie riittänyt rikasta matkustavaista! Joka tapauksessa täytyi tapahtua jonkin repäisevän hankkeen, sillä siitä lähtien talo rikastui, paisui ja lihosi aivan ökytaloksi.