Silloinpa raivattiin peltoa monen miehen voimalla, rakennettiin huoneita, ja kaukaiseen kylään tehtiin tie, soiden yli leveät, uusina hohtavat kapulasillat. Kaikki menestyi. Mutta miehen mielestä ei haihtunut menestymisen alkujuuri; se jäyti hänen ajukopassaan, jäyti ja söi alinomaa, kunnes hänen mietteensä häipyivät siltä tolalta, jolla niitten on pysyminen, että niitä nimitettäisiin järkeviksi. Hullupäinen mies, täynnä tunnontuskia, voihki, pelkäsi ja puhui sekavasti veritöistä.
Miehellä oli poika, joka oli ollut isälleen avullinen tämän hankkiessa rikkauttaan. Tämän pojan pää oli kova ja luja kuin visainen pahka aarnikoivun kyljessä. Hän ei heikkoillut. Huurupäisen isän, joka olisi voinut saattaa kaikki ilmi ja tutkittavaksi, hän sulki huoneensa lattian alle kellariin ja tiputti hänelle ruokaa pienestä luukusta.
Omituinen ja kaamea oli tuon miehen elämä niinä vuosikymmeninä, mitkä hän vielä eli. Aina sama pimeys, hiljaisuus, ummehtunut, inhoittava löyhkä. Pääluussa hupsut, sekasortoiset mielikuvat. Aina häntä ahdisti sama kiduttava, tukehduttava kauhu… Hän kaivoi maata kynsillään, tunki sinne päänsä tai naputti nupukivellä otsaansa, että veri tihkui. Monenlainen saattaa olla ihmisen kohtalo maailmassa! Kun hänestä viimein oli hengen ripe irtaantunut, oli poika peittänyt hänet paikoilleen syvään luolaansa kivillä ja mullalla.
Sillä välin oli tälle mäelle tehty talo semmoinen, ettei vertaa. Omituista! Tämä mäki, joka nyt on jylhää hirsikköä, lainehti silloin vainioina laelta suonlaitoihin saakka. Yhdeksästä riihestä kuului varstojen kumea jyske syysaamujen sumussa. Yli puolisataa nautaa märehti laiskoin leuoin navetassa, jonka pitkällä paikalla kasvavat nyt rehevät petäjät. Viisi vahvaa juhtaa käänsi ähkyen nurin kamaraa. Oli pitkä luhtarivi, aittoja, joissa viljalaarit kasvoivat kattoihin asti hyvinä, poutaisina vuosina. Humuten ryöpivät korkean tuulimyllyn siivet ja honkaisella pöydällä pirtissä oli suurusta suurelle väelle.
Sellainen, isäntämies, oikea tunkiojuntta, oli se poika, jonka isä eli huurupäisenä vankeudessa elämänsä loppupuolen. Monen vuoden kuluttua tämä mies kuoli ja haudattiin.
Merkillisiä seikkoja saattaa tapahtua syvällä metsän korvessakin! Kuolleella miehellä oli ollut kaksi poikaa. Toinen heistä oli elänyt jossakin etäämmällä, maailmanrannalla, ehkä käynyt koulujakin; oli tullut jonkinlainen herra, omituinen mies. Nyt hän tulee ja rakentaapa mäelle kartanon, kaksikerroksisen, korkean kuin tornin ja maalaa sen helein värein.
Omituista, tarunomaista!
Kerran on täällä murheisten metsien keskellä ollut humuisat juhlat, iloin ja valoin on vietetty talon omituisen isännän häitä. On ollut kuuvaloinen yö, lumen säihkyä, metsän juurilla valojen ja varjojen kudelmaa… Luhtain edessä ovat hönkyneet orhit, mutta sisällä on soitettu ja tanssittu. Akkunat loistaneet tuliriveinä yöhön, etäälle nevojen aavoille kantautunut humu. Iloista on ollut monissa huoneissa, satojen kynttiläin tuikkeessa, ruokain ääressä ja laseissa välkkyvien ryyppy-aineitten, metisten ja päässä humisevien.
Ja sitten keskellä iloja on isännän pää äyskähtänyt seinään, täysinäinen pikari pirahtanut lattiaan ja hän on kuollut. Kummitus on kulkenut humahtaen kautta talon, ovia temmottu, seinäverhot heiluneet ja ähisevä ääni kuiskannut kähein kurkuin: — Miksi on tultu minun omaisuuteni päälle rylläämään? Äkkiä on tyhjentynyt talo, vieraat, nuori morsian heidän mukanaan, ovat ajaneet pois halki yön, talvista tietä, jota reunustivat huurteiset, totiset puut. Aution näköisestä häätalosta ovat tulet heloittaneet yöhön.
Sitten oli toinen poika, kuolleen miehen veli, hiljainen, yksivakainen mies, yrittänyt asua taloa. Mutta kaikki on ollut nyt kuin hervotonta, halpautunutta, kaikki on vajonnut alaspäin, rapistunut. Kansa, joka asui etäällä kylissä ja oli kuullut huihkeen tämän talon hämärillä keinoilla tapahtuneesta rikastumisesta, se uskoi kuten ainakin, että arvattava asia se oli: ei vääryys veso. Ylhäällä istuu joku, joka jakaa oikeutta vissillä kyynärpuulla. Mikäpä vanhat asiat tietää! Yht'äkkiä tämä talo vain köyhtyi, kuten oli rikastunutkin. Syyt olivat ehkä monet. Se suuri kartano oli ehkä niellyt liiaksi varoja ja monina kesinä auringon hehku oli ankara, mäki nääntyi kuivuuteen, ja syksyisin nousi suurilta soilta halla, ruttokin kaatoi karjaa. Eikä tästä yksivakaisesta miehestä tainnut olla isännäksi: palvelijatkin kavalsivat häneltä varoja minkä kerkesivät.