Näihin aikoihin sattui muuankin merkillinen tapaus. Silloin kun talo oli vauras ja iso, oli tuonne ympärille korpiin rakennettu kolmekin mökkiä. Yhdessä niistä asui pyöveli, joka aina mestausajan tultua levein kirvein ja punaisin kauhtanoin lähti kauloja katkomaan. Nyt säädettiin, ettei rikollisilta pantu enää päätä pölkylle; heidät rangaistiin muuten. Silloin tuli pyöveli Mäkitaloon murheellisena ja nurkui, että oli viety häneltä leipä, että oikeus oli kuollut maailmasta ja pyyteli, että joku iskisi häntä piilulla päähän. Kun kukaan ei sitä tehnyt, meni hän pajaan ja hirttäytyi. Rengit kaivoivat lattiaan kuopan ja peittivät hänet sinne punainen kauhtana yllä, kirves vieressään. Siitä pitäen ei kukaan käynyt siinä pajassa.

Ja siitä pitäen alkoi pyöveli kummitella. Kulki muka, humsutteli, punainen paita liehuen, piilu välkkyen olalla aina öisin ja kyseli, miksi häneltä oli nostettu leipäkori taivaalle, kun kuitenkin oli ihmisiä, joilta joutaisi pää pois…

Nyt ei kukaan tahtonut asua siinä talossa, ei kukaan muu kuin talon isäntä, yksivakainen mies. Hänen päänsä oli samaa laatua kuin isä-ukollaankin — visaa. Hän asua töyrötti yksin suuressa talon ronissa, missä kaikki rapistui, kaikkialle laskeutui tumma, paksu tomukerros. Istui, kiikkasi, usein soututuolissaan raasun edessä ja laski pellot pensoittumaan. Parhaimmilla kohdilla viljeli sen verran viljaa ja perunaa, että eli. Pitkän navetan loukossa hän lypsää lirkutteli parista lehmästään maidon.

Sitten vuosien kuluttua löydettiin hänet kuolleena pihamaaltaan kesäisenä päivänä. Tai oikeastaan löydettiin vain luuranko ja jokin lihanriekale. Raiskaeläimet, rääkyvät, punakitaiset korpit ja muut, olivat syöneet miehen. Semmoinen puhe, että olivat muka elävältä syöneet, ei saa järkeä pönkkäpuukseen.

Kukaan ei tullut asumaan taloon. Sen omistajien suku oli sammunut. Jotkut isäntämiehet kaukana kylällä saivat sen joillakin lain pykälillä haltuunsa ja niittelivät sieltä kesäisin heinän. Mutta heinikon valtasi metsä. Se hiipi pitkin ojia ja nostatti pian näreitä keskelle sarkojakin. Höystetyssä maassa näreet hyötyivät ja kasvoivat äkäisesti. Korkea, komea rakennus rapistui vesakon keskellä; sen katto vuoti ja vesi tippui suruisasti soitellen huoneisiin, joissa metsäneläimet asuivat ja pesivät. Viimein joku rohkaisi luontonsa ja veti huoneet pois. Ainoastaan paja, pyövelin hauta, jäi paikoilleen. Ja taasen humisee mäellä jyhkeä metsä. Kukapa sen kaataisi, kun uittoväylät ovat penikulmien takana. Se, joka istuu ylhäällä ja jonka hyppysissä ovat nyörit, tietää vain miksi hän kutsui mäelle rehevän, huolettomana elelevän kasvikunnan ja eläimet ja karkoitti sieltä ihmiseläjät, jotka vaivalloisesti vaeltavat hautaan outojen rakennelmiensa keskellä.

Rakovalkean tulenkielet nuoleskelevat yhä kuumemmin ja kuluttavammin pölkkyjä, jotka ohenevat ja hiiltyvät. Joskus tuli roihahtaa ja hulmahtelee, kun tuulensiivet osuvat sitä pyyhkäisemään. Metsästä kuuluvat salaperäiset äänet, sokeltelu ja kuiske. Ja joku laahaa raskasta taakkaansa yli salon, laahaa työläästi, suurella väkevyydellä ja pauhulla, huokaa ja jatkaa matkaa, joka ei kuitenkaan tunnu edistyvän.

HEINÄHELTEISEN KESKIPÄIVÄN TAPAUKSET SEKÄ EPILOGI

Koski lirisi, kohisi ja pihahteli alhaalla uomassaan, äkkijyrkänteen alla, minkä partaita iänikuiset pihlajat reunustivat pursuilevassa vihreydessään, jonka keskeltä joku yli-ikäinen, kuivunut ja musta runko kohosi kuin kaliseva luuranko. Siinä pihlajien takana levisi säännöttömänä, sekasortoisena sikermänä Mujulan kartano. Kumma kartano! Epälukuinen määrä hökkeleitä, uusia vastaveistettyjä tai vanhoja, ajan karistama vihreä sammal pinnassaan, sekaisin asuin- ja ulkohuoneet ja karjaläävät paisuvine tunkioineen.

Yhden avaran aarniohirsistä hakatun väentuvan seinävierellä kyyhötti matala, ajanhampaan kuluttama asuinkäähkänä — pieni pirtti ja kamaripöksä. Julman suurien väkinaulojen tukemat parrat pönkittivät pullistelevia seiniä, joista pienet akkunalasit tuijottivat ikäänkuin silmät jonkun ruotiukon juhmukulmien alta.

Asuinkäähkänän ovenpielessä kivennökäleellä istui pieni, kuivettunut, vuosien nuolema ukko. Pitkä, nuhraantunut hurstipaita oli hänen ainoa vaatekappaleensa. Laaja päälaki oli paljas ja kalju kuin munankuori; korkealla otsalla ja ohimoilla luikertelivat suonet punaisina kuin onkilierot; solmunenän molemmin puolin tuijottelivat vesiharmaat silmät ja leukaparta kärhötti tiukkaan imeytyneitten huulien alla kuin lampunporsta.