* * * * *
Vuosisadan puolisko oli lipunut iäisyyteen. Maskeli oli pysytellyt erillään ihmisten touhuista. Hän viis niistä, kun vain sai määrälleen leipävartaan tönönsä kattoon, sonninkonkan pöytään ja lauantai-iltaisin piripintaisen kannunsa viinaa. Päivä meni ja toinen tuli. Maskeli vain hömäili hurstipaidassaan, sääret paljaina, lotisevat tuohivirsut jaloissa; pakkasilla kun oli pistäydyttävä pihassa kuotaisi kelsiturkin hartioilleen. Patisti usein talonväet lämmittämään saunan, kylpeä hössytteli, naukkaili viinaa, nukkui tai istui pirtissään pöydän päässä edessään kirja jyhkeä kuin lankunpää.
Paljon oli nähnyt tuo kahdeksattakymmentään aloittava mies elämisen tohinaa hökkelikartanossa ja sen ympärillä avautuvissa maisemissa. Kirkkaammin oli nähnyt jo pohjemmaksi kuin kukaan muu, vaikka näytti aina unessa käyvän. Moni oli siinä elänyt ja tohissut, tonkinut tunkiota kuin sontiainen ja nakutellut petäjiä kuin punapäinen tikka, kunnes oli käpertynyt kuolemaan olkikasalle pirtin loukkoon… Mutta aina oli toinen kaivaja ja toinen nakuttaja tullut tilalle, saanut otsa märkänä leivän itselleen ja Maskelille — päältäkatsojalle. Kummallista! Oliko elämänohjissa jokin pilvientakainen Isä Jumala. Miksi antaa hän toisten rehkiä pitääkseen yllä henkensä pihinää ja miksi antoi hän Mitti Maskelin elää huoletonna ja katsoa päältä. Miksi ei Maskelin ollut elämänpäivänä tarvinnut tarttua kirvesnyökkään tai kiikkua auran kurjessa? Maailma on kummallinen, elämäntoilaukset käsittämättömiä.
* * * * *
Päivä kallistui iltapuoleen, varjot venyivät ja istuva ukko oli vajonnut sameaan horteeseen, josta hänet herättivät lapsilauman ilon rähähdykset, kun ne häiritsivät lätin luona nukkuvan sian rauhaa.
Vilahti siinä äijän aivoihin kuvitelma, että hän oli ikäänkuin kuiva kelottunut oksankärhämä tuolla vesovassa viheriöitsevässä pihlajapensaassa.
Mittien päärunko oli kuivunut, kun sivusuvuista putkahteli vesoja, ja niitten elämä tuli jatkumaan etäisiin aikoihin. Ei ollut muori osannut tehdä lasta Maskelille. Raihnas oli jo muori, haudan partaalla vaappuva; tuolla makasi käähkänässä lammaspälsyjen alla, vilusta hytisten helteisenä heinäkuun päivänä.
Mutta ei ollut siinä suremista, kuten mikään ei murehtien muuksi muutu. Onni oli oikeastaan, ettei Maskeli ollut tullut antaneeksi kenellekään elämäntaakkaa, ettei hän ollut lisännyt niiden lukua, jotka elinaikansa ovat kuin porsas kärsä mullassa, kuin nauta nuoranpäässä.
Ukon aivoissa ajelehti aina ajatuksia, joita joutilaisuudessa sikisi, viskattuna ikäänkuin syrjään elämänkuhinasta, katsellessa taivasta ja maata ja maanpinnan monikirjavia elämänmuotoja. Juolahti mieleen jos jotakin, kun ei tarvinnut ahertaa leivän eteen, ei ajatella maan pehnaamisia ja sonnittamisia, ei huolehtia maista ja mammonasta. Niin, mielikuviaan hän olikin vain hautonut yli viisikymmentä ajastaikaa, kuvitteluja, joita viina väritteli ja puristeli jos johonkin muotoon.
* * * * *