Pistäysi ukko käähkänäänsä, söi, napsutti, kesäisiä ruokia ja ryysti piimää, puhui muorille muutaman sanan, haki viinahinkkinsä, nuristeli siitä viimeiset pisarat, horaisi ne suuhunsa ja astui taasen ulos. Huoneitten solitse läpsytellessään koskelle päin pyöri hänen mielessään ensin sen viinahinkin rummunkumiseva tyhjyys, mutta olipa huomenna lauantai, jolloin se täyttyisi aineella, selkeällä ja kimaltelevalla, reunojaan myöten.
Siinä oli veden partaalla mylly, vanha ja harmaa, vaikka muisti Maskeli nähneensä sen seinät uutuuttaan kiiltävinä. Vesi lorisi ja lirisi jossakin siellä rännissä, kummasti lirisi, kolkosti ja iloittelevasti… Sammaltuvalla katolla sipsutti västäräkki pyrstö keikkuen, näykäten kiinni kärpäsiä! Pedon luonto se istui lujasti koko luonnossa. Turhaan heitä erottelit ja lahkottelit, yksiä petoja koko roska. Tuokin västäräkki, ulkonäöltään soma ja viaton, katkaisi monen monien itikoiden kesäisten päivien kulun… Hm, luonto sopu, viattomuus! Pinnalla asui kesän hehku, kuten olisi ollut rauha, vaikka kaikki söivät ja kalusivat toisiaan aina ja alituisesti, että itse eläisivät.
Rauha, rauha, vaikkei rauhaa olekaan! Hän, Maskeli, oli vain osunut luiskahtamaan elämänsä iltapuoleen tappeluitta. Mutta ravinnon oli aina heruttanut muiden hiki ja vaivannäkö.
Ukko astua läpsytteli alaspäin jokiäyrästä kosken mustaselkäisten kivien jäädessä taakse ja joen muodostuessa ruohorantaiseksi suvannoksi. Päivä paistoi, elävät turisivat niittämättömässä ruohostossa, keskivirran vuolteessa vipajavien kaislojen yllä lepattelivat mustanvihertävät sudenkorennot, vesi mulskahti kalan siepatessa älyttömän vedenpinnalla helputtelevan perhosen.
Luhdalla kävi heinäväen työntohina. Särähtelivät viikatteet, kaatui sara, hikiset selät kyökkäsivät ja akkaväen haravat heiluivat. Sitä ne tekivät aamuvarhaisesta hamaan auringonlaskuun. Viikatteita liipatessaan näkevät he ukon kohoavan ruohostosta likaisenvalkeana haamupatsaana — pitkässä akanpaidassaan. Oli ikäänkuin se olisi unessa, kuin ei koskisi tantereeseen… No, ihmekös tämä, jos oli kuin irti ruohosta! Ryyppi viinaa aamusta iltaan, sehän se miestä maasta nostatti.
Mutta ukko seisoi ja katseli heinäväen liikettä ja maankasvujen kuorintaa. Se Mujulan nykyinen isäntä koetti koota tavaraa työn väkevyydellä omalla ja työmiesten hien kihoamisella. Kaikenlaisia niitä on ihmisiä! Jos saikin navettaansa jonkin naudan lisää ja hinkaloonsa hieman enemmän rukiita, mitä iloa hänelle siitä on? Olisi elänyt vähemmälläkin. Mutta se nautti siitä, että oli, että näki ja omisti, vaikka olikin jonkin vuosikymmenen päästä hautakankaan sorakuopassa ja tavarat toisten takana… Omituisia ovat ihmiset! Rehkivät ja rentsittävät minkä kerkiävät sinä aikana minkä elävät. Eivät yritä tulla toimeen vähimmällä touhulla; vain kaikenlaiset kiihkot heitä vetävät. Sitten siellä kankaan laella soran sisässä lihavat, valkovatsaiset, punanokkaiset madot vonkertavat sisään silmäkuopasta, syövät ja kaluavat. Siihenkö rauennee ihminen! Siihenkö meni koko elämän kuhina, että haudanpäällä väkevä ja mustanpuhuva ruoho kasvaisi?
Ylen raskaisiin mietteisiin jysähtää Mitti Maskeli.
— Oliko niin, että hengenlähdössä irtausi ihmisestä jokin, jota sieluksi sanottiin. Että avaruuksien mahtava valtias otti sen hoteisiinsa ja pani sen nauttimaan ikuista autuutta, tai ikuista kidutusta, sen mukaan, mitä se oli toimitellut maan päällä, lyhyenä aikanaan yhtyneenä liha- ja luumajaansa. Miten oli silloin käyvä Mitti Maskelin sielulle? Joutuisiko se piinan paikkaan, koska Maskeli ei tehnyt työtä, maisteli viinaa ja sai aivoihinsa omituisia älynväläyksiä? Hm, työtä… Mutta mitä se Jumalan mieltä ilahduttaisi, vaikka hän pehnastaisi, tonkisi ja uurastaisi vainioilla hämärästä hämärään? Mutta siten vain sanottiin raamatun lautakansien välissä, että otsasi hiessä syö leipäsi. Hm, niin sanottiin, mutta muiden otsalta oli hiki kihonnut sen leivän osalta, jota Maskeli haukkasi… Hm, sielut, henget, haamut… Ei Maskeli uskalla hymähtää huolettomasti, sillä paljon on outoa ja omituista maailmassa. Hän melkein uskoo, että vielä sittenkin voi Mitti Maskeli, tai joku, joka on melkein kuin hän, huuhkailla näillä tanterilla — hurstipaita hulmuaa ja virsut ääntelevät lops, lops — vaikka hänen oikeastaan tulisi olla mätänemässä Hautakankaan sorassa…
Ylen oudon unen näki ukko yhtenä yönä. Unikakkiainen kuvaili hänelle helvetin selkäpiitä karmivalla väkevyydellä. Voi, helvetin otsakivi — musta! Voi, helvetin peräseinä — punainen!
Ja leiskuvat ja nuoleskelevat tulenkielet ja sarviperkeleet kohennusrautoineen. Joku äijäkin roikkui leuastaan helvetin katossa, killui, killui! kuin sammakko koukussa. Hirmuista! Hoh, hintin verran tiesi vain ihmiseläjä asioita menneitä ja tulevia. Mikä lie totta ja mikä unikakkiaisen kuvajaisia?