— Luulin, alkaa hän puhua napsahtavan kuivin, pilkallisin äänin, luulin, että täällä vielä elävät ne Kärnä-muorin kummitukset, hittuset. Mutta toinenhan täällä on peli: tytöllä on sulhasia, yöpoikia.
He ovat pyörähtäneet takaisin tupaan ja ukko jatkaa:
— On totisesti löytänytkin kauniin sulhasen, likomärän jätkäräsyn! Sillä mikä on tämä mies: silkka jätkä! Mitä hänellä on: likaiset silmät ja räkäiset nyrkit!
Ja kimmastuneena, vihan sokea aalto päässään kohisten, tempaisee ukko hiilistön vierestä kohennusraudan ja uhkailee sillä Soinia. Tämä älyää tilanteen kiusalliseksi: tarttuako ukkoon ja lennättää loukkoon kuten keuhkonipun — mutta mitä siitä sanoisi tytär… Ei tehnyt myöskään mieli puittaa suinpäin pakoon. Hän aikoo nykäistä ukolta raudan, sanoa jonkun tepsivän, varman sanan ja poistua sitten verkalleen, kiirehtimättä. Mutta silloin hän älähtää tuskasta ja säikähdyksestä. Kohennusrauta on hiilistössä kuumentunut ja hän on polttanut kätensä pahoin. Hätäpäissään hän sieppaa puseronsa ja pakenee ohi rämähtävän oven, ohi letiseväpalkkisen porstuvan, kintereillään ukko kuin pahahenki haaruineen, sohien tulikuumalla raudalla ja nauraen voitonriemuisesti ilkkuen: hä, hä, hampaattomalla, mustuneella kidallaan.
Soini seisoskelee pihan liepeillä hiljaa kiroillen ja painellen palaneeseen käteensä märkää maanpintaa ja sitoen tiukasti puseronsa sen ympärille. Mutta ukko seisoo yhä asuntonsa ovella mölisten jotakin kähein kurkuin, epäselvin sanoin, pudistellen ja heristäen rautaa, jonka hehkuva kärki piirtelee yöhön outoja kiemuroita. Sitten ovet rämähtäen sulkeutuvat ja Soini astelee kohti nokiotsaista saunaa.
— Likaiset silmät ja räkäiset nyrkit… Oikeinhan se sanoi! Miksi hän sitten istui pohatan tyttären kanssa hiilistön hämyssä öisessä tuvassa haaveillen ja puhuen joutavia… Mitä hän oikein aikoi: kotivävyksikö isoon Hyypiöön, vai perustaa pienen mökin, samanlaisen kuin mistä hän oli alkuisin, likaisen ja köyhän, metsän reunaan, vai halusiko hän hyväillä tyttöä hetken kaihapaikassa ja astua sitten edelleen pitkin solisevan joen rantaa, pitkin hiekkaista tietä… Soini ei halua ajatella asioita, kuten ei milloinkaan ole halunnut. Ei hän tee äkkijyrkkiä päätöksiä, ei repäiseviä ratkovia tekoja. Kulkekoon vain aika, tulkoon ja menköön päivä ja tapahtukoon kunakin päivänä mitä tapahtuu.
Hän astuu saunaan, missä löyhähtää mätäin lehtien ja vastain lemu, palaneitten, murenevien kivien haju, imelä, herpaiseva lämmin. Toinen jätkä nukkuu jo lavitsalla selällään, nyrkit lattialla. Soini kytkähtää lauteille, ja hänen tajussaan haamoittuu mielikuva, haamoittuu ja kirkastuu:
Hän vonkailee kosken reunalla Leväsuvannon alapuolella lepikon tummanviheriässä siimeksessä, vonkailee kesän kaukaisimpia puita, Jotapurolta tulevia. On ilta, kirkas ja tyyni. Koski elää ja solisee, jokin tukki solahtaa sivuitse, ryhmyrunkoisessa haapapuussa lipisevät lehdet. Metsän tumman sahareunan latvoilla möllöttää kuu kuin ajettunein naamoin, punaisena ja paisuneena… Silloin tulee Liina sinisin, häilähtelevin hamein lepikon hämärään, sinne missä valkea hakavarsi sojottaa pystyssä. Niin he ovat kuin kahden koko maailmassa, kesäyössä, kuin kaksi itikkaa suunnattoman, sinikirkkaan lasikuvun alla.
Tämä kuva häilyy Soinin aivoissa kuin jonkinlainen voide, palsami hänen kihelmöivälle kädelleen, kunnes hän nukkuu ja ajan hetket valuvat sivuitse ilman huolta ja vaivaa, kaikki on unhottunutta ja onnellista… Miten selkeänä, kirkkaana paljastuukaan tässä ihmiselämän koko surkeus, viheliäisyys, kun etsiessämme onnellisimpia hetkiä saamme osoitella niitä, jolloin kaiken verhoaa unohduksen sumu.
* * * * *