— Vaan jos huomaavat, niin toisinaan polttavat pois. Voi tulla hyviä urakoita.
— Palttua polttajille! Ei tässä niin pilvien orjia olla.
— No eihän tuossa maaltaan hävitä.
Niinpä he vetelivät kolme tukkipuuta puomin alitse koettaen katsoa jykevintä, sitaisevat ne vyöremmillä päistään yhteen ja alkavat solia ja meloskella kohti rantaa. Sinnepä jäävät toiset ohjelitkalle öiseen sateeseen katsomaan, että suma elää. Mutta nämä toiset saavat ehkä samat rahatunnit saunan lauteilla lempeässä lämpimässä… Tai saattaa pomomies lukea heille huomenna lantit nyrkkiin ja tulla muutto toiseen savottaan.
On keskiyö ja Hyypiön rakennukset näkyvät tummin, epämääräisin ääriviivoin sakeaksi kutoutuneessa pimeydessä. Toinen jätkistä on jo pistäytynyt saunaan, mutta Soini on mennyt etsimään reppuaan pihan puolelta. Silloin huudahtaa joku pimeydessä hiljaisella, hätkähtävällä äänellä, joku jolla on sininen, tuulessa häilähtävä puku.
— Oh, sinäkö Soini! En ole nähnyt kuin silloin kesällä hein'aikana. Ihanhan sinä olet likomärkä. Tule toki lämpimään! Minä olen valvonut — paistanut kahvileipää teille uittomiehille.
Niinpä he ovat äkkiä pitkässä, pimeässä porstuassa. Tyttö vetää miestä kädestä ja kuiskaa: St, hiljaa, etteivät herää! Ja samalla hänen mieleensä välähtää kuva jostakin koreakantisesta romaanikirjasta, jossa neito ohjailee miestä suuren, pimeän talon sokkeloissa… Soininkin tajuun tulvahtelee joistakin ihmeellisistä, käsittämättömistä syistä muisto harmaasta kotimökistä kaukana täältä pienellä mäellä, jossa hän oli pieni poika, peukalon pituinen tapsukka. Siellä oli sininen arkku, josta hän oli penkonut esiin vanhan, hiirien jyrsimän, repaleisen kirjan, jossa oli kuvia, tarinoita. Ja nytpä hän eli itse näitä tarinoita: prinsessa talutti häntä, repaleista kulkuria.
Täten he molemmat- todistavat kuvitteluillaan tämän öisen tapauksen tähän heidän elämäänsä ikäänkuin muualta siirretyksi, oudoksi, luonnottomaksi.
Ovi narahtaa ja he ovat kahden tuvassa, johon hiilistön sininen hehku luo kajastusta. Hämyinen valo tekee kaiken oudoksi, pehmeäksi ja haavemaiseksi. Soinin valtaa hyvä tunnelma, lohduttava, ihmeellinen ja lauha. On kuin hän olisi elänyt tämän hetken ennenkin, joskus muinaisina aikoina, sinihämärässä, satuisessa maassa. Tai tuntuu siltä kuin tämä kaikki olisi perin tuttua ja kauan jatkunutta: kun hän puhelee tytön kanssa hiljaisella äänellä, puhelee puheita, jotka eivät tartu mieleen, hymyilee ja nauraa hyrähtelevän, visertelevän naurun. Hän on riisunut puseron yltään kuivamaan ja istuu paitahihasillaan. Lieskan hehkussa kuumentunut kostea paita höyryää, tyttö liikuskelee öisissä talousaskareissaan. Hänellä on kahvia ja punertavia, höyryäviä vehnäsiä. Sitten tyttö haluaa näyttää vieraalleen lintunsa, punatulkut, jotka elävät kirkaslankaisessa häkissään tuvan peräkamarissa, hänen kamarissaan. Niinpä Soini, kulkuri ja jätkä, näkee kynttilän lepattelevassa valossa Hyypiön kuulun tytön kamarin, näkee punatulkut nököttämässä yösijoillaan tylpin nokin, uros punaisin, upein vatsoin. Tyttö kertoo linnuistaan, pahankurisesta, juonikkaasta naaraasta, hyvälaatuisesta, hymähtelevästä uroksesta, niitten laulustakin, hyrähtelevästä ja huiluäänisestä.
Silloin joku rykäisee ovella kuivakiskoisesti, ja ennenkuin kynttilä heidän säikähdyksestä vavahtelevissa käsissään tupsahtaa sammuksiin, kerkeävät he nähdä pitkän, repaleisen, römsyisen takin, sylttyiset sukat, vanhat, varrettomat pieksurajat ja niiden yläpuolella valjut kasvot ja likaisen piippalakin. Se on talon isäntä, hassunkurisessa, naurettavassa asussaan. Kuitenkaan ei kukaan hymyile tai naura… Kiia Hyypiö herättää aina ahdistavan, lamauttavan kunnioituksen tunteen, on kaiken yläpuolella, kuten kokko-haukka ilman sinessä, leijailevin, auringossa välkkyvin siivin. Ja nämä kaksi olivat kuin pienet, älyttömät lintuparat ruohon juuressa.