Alempaa jostakin hankalasta mutkasta kuuluu työn ähellys: keksit kolahtelevat, vesi pärskähtelee. Huudetaan:
— Huupa menemään, aamulla pakkanen!
Soinia värisyttää. Sade on kastellut hänet läpikotaisin, märkä paita takertuu ihoon. Jos nyt tuli aamuksi pakkanen, kuten saattaa sattua huhtikuun oikukkailla ilmoilla, niin olipa silloin oltava.
Vaatteet kohmettuvat, eikä pyörivän, jääsilaisen tukin selässä saa lämmintä. Eikä pääse ohjeelta pois ennenkuin kympit veneellä noutavat, ei ole miestä kantavaa tukkia. Soini painautuu tolppaa vasten ja tuijottelee pimeyteen.
— Hohoi, Soini! huhuaa joku lähellä.
Soini ei viitsi vastata: mitä huudellee joku ilman aikuisia.
— Hohoi, Soini, saatana, siellä sinä olet kuitenkin. Sitten joku juosta sukaisee pitkin notkahtelevaa ohjelitkaa, menettää tasapainonsa, pärskäyttelee vettä ja pääsee liikkeelle uudelleen.
Nyt törmää mies kiinnitystolppaan, johon Soini nojaa, niin hapeneesti, että tämä horjahtaa pois ohjeelta vesivaraiselle sumalle. Puut ovat pieniä ja mies polkee niitä nokkelasti ennenkuin kerkiää heittäytyä hakavartensa varaan könöttämään ja siitä takaisin ohjetukille.
— Peijakas, mitä tämä merkitsee?
— St! Elä hiljaisemmin! Karataan. Täällähän paleltuu näillä ketineillä.