Rämähtelivät toisen rakennuksen ovet, punertavan korkean törelön, jossa pomomiehet ovat yritelleet levolle talonväen seurassa. Nyt ovat he huomanneet tuulen tyyntyneeksi, joten suma voi hyvinkin ruveta lipumaan alaskäsin. Liina hiipii takaisin huoneisiinsa samalla kun alkavat kuulua herätyshuudot:
— Hohoi, pojat! Töihin tai tiliin! Rokuli ei tee rahaa!
Sitten sieltä kuuluu hämärtyvässä iltayössä lähdön sutakkaa ja kohta on koko savotta liikkeellä marssien valkoisin, välkähtelevin hakovarsin rantaan. Suurissa veneen lotjissa naukuvin, vingahtelevin airoin soutavat he pois. Kympit huutavat. Miehet nököttävät hakavarsilla, jotka ovat asetetut veneen laidoille istuimiksi, rannalla mösöttää ukkoherra keltaisessa sadetakissaan. Kuovi kuikuttaa valittavasti, haikein mielin, ja liipottelee yli veden suipoin, käyrin siivin… Niinpä ollaan keskellä leveätä vettä ohjeen vieressä ja aletaan tiputtaa miehiä ohjetukkien selälle kiinnitystolppien viereen.
Ohjeiden väli on täynnä ohuita tukkeja, propsin tölkkiä, paperipuita, joiden kulkua miesten on autettava tönimällä niitä liikkeelle. Tuuli henkäilee vielä veden selällä ja suhusade vihmoo herkeämättä. Mutta hämäryydessä kaikuvat pilapuheet, huudot, laulun renkutukset, kimeät vihellykset, joilla miehet kokevat ylläpitää iloista tuulta, sillä yö tulee olemaan kurja. Joku laulaa levein syvin äänin laulun alusta loppuun, asettuu siten laulelemaan yhtä värssyä ja jurnuttaa lopuksi yhtä ainoata säettä:
— Jurvalan uunin päällä hyvä oli olla, sun haittampa jekumija, rillumalei…
Sitä hän jurnuttaa yksitoikkoisesti, herkeämättä kunnes ääni viimein hiljenee, sanoja ei erota, kuuluu vain nuotin alakuloinen, ikävöivä kurnutus ja sitten sekin lakkaa.
Soinia vastapäätä, tolppa kainalossaan, keksi tukkiin lyötynä, seisoo vanha ukko kokien pitää rikkeimiä kenkiään veden pinnan yläpuolella. Tuuli puhaltelee hänen paitansa rintarakosesta ja mies kärvistelee kylmissään, kärsivän näköisenä. Alkaa puhua, puoleksi Soinille, puoleksi itsekseen, väläytellen talinkarvaisia, elottomia silmiään: — Minkä vuoksi häntä pitänee ihmisen vielä vanhanakin näin elää…
Ja sitten hetken vaiti oltuaan: — No, pääsihän tästä, painuisi sumun sekaan. Nokko tokko kukaan kysyisikään, että mihin se joutui! Mutta täällä sitä pitää vain torjottaa, vaikka tässä elämä on samanlaista kuin myllärin laulu: päähän kun pääsee niin alkaa se vielä.
On hetken hiljaista; kuuluu vain tukkien hiljaiset kolahdukset, veden lipinä, sateen sihinä. Sitten kymppi huutaa:
— Hohoi, suma seisoo ja miehet makaa!