Sitten lakkaa kauppa aittojen luona kun viimeinenkin jätkä on täyttänyt mahansa ja reppunsa, sitten riihikartanossa kun kauppiaan lekku kumisee tyhjyyttään. Tulevat nyt syöneet jätkät kohti tupia, mistä kuuluu pirun ja paimenen valssin äläköivät, monipoimuiset lopputahdit, tulevat röyhtäillen ja suitaan pyyhkien. Tulee myös toisia, väkeviltä liikutettuja, hoippuvia, hörähteleviä. Kiivaasti ja humuten lipuu nyt jätkiltä elämä! Kauas virtaa avonaisista ovenremppanoista hölinä ja turina kuten ampiaispesästä. Hanuri puhkuu kuin tukehtumaisillaan, rämisten soi tahtirauta. Joskus välähtää Kauhavan teräs juopuneen jätkän kädessä, hän pyörähtää kannoillaan, hihkuu. Hiluu — aukesipa piiri! Mutta siinä samassa ovat kourat kiinni hänen kalvosissaan, puukko väännetään pois, lyödään korkealle seinään ja miestä talutellaan syrjään.
Niinpä kuluu rokulipäivä murheellisen, vettä tippuvan taivaan alla. Kuuluu polkan yksitoikkoinen jumputus, jytisevät lattiapalkit, joku ryyppii vielä kahvin ruskeata nestettä, joku nuristelee viimeistä viinatilkkaansa seinän takana…
Mutta kun on vitkalleen saapunut ilta, vaisu hämäryys, silloin makaavat miehet luokonaan molempien pirttien lattioilla, kyljellään, tiukalle sullottuina kuten silakat nelikossa. Ei ulotu siinä kaikkien ruumis lattiaan, ei voi kukaan liioin liikahtaa ottaakseen unta toisella kyljellään. Mutta vielä kurkistaa jätkän pää ovelta: — Hohoi! Mahtuuhan tänne!
— Älä veikkonen, ei täällä ole kahta vuovinkia!
— Eihän ole hällälläkään ketään!
— Saat siinä paistaa lihasi, jos lystää!
Kuuluupa räsähdys. Mies kiskaisi porstua huoneesta lankun irti ja kohta hän juosta sukaisee sukkasillaan makaavien ylitse, rimputtelee kuin tukkisumaa, hihkaisee vielä viinanhöyryjä päässään ja kompuroi toisten uhkaillessa ja sadatellessa lankkuineen kuumalle hällälle.
* * * * *
Onpa jo remu vaiennut, kuuluu vain sateen sihinä ja tuulen tohahdukset. Pihamaalla seisoo yksin kuin öinen haamu talon kaunis Liina katsellen alakuloisia maisemia, märkiä, kulonkeltaisia maita, totisia metsiä. Onpa kuin hän odottaisi jotakin, ikäänkuin haaveilisi… Sillä näissä miehenpuolissa, joita litkottaa kuin mitäkin lihaa pirttien lattioilla ja kuumassa saunassa, niissä on eräs, joka ehtimiseen haamiloituu hänen tajuntaansa ja joka myös muistanee häntä. Kummallista, että erään noista jätkistä, Soiniksi sanottavan miehen, piti olemuksensa mahdilla ikäänkuin pensselillä sutien maalata kuvansa Hyypiön Liinan mieleen, niin unhoittumattomaksi, että tarvittanee aikoja ennenkuin se himmenee. Kummallista, että tyttö kun alkaa mieluilla miehenpuolta, hän kaihoilee jotakin määrättyä niistä: tuo tuolta… Miksei tälle Liinallekin yhtä hyvin joku muukin näistä rähjäisistä jätkämiehistä — mies kun mies. Tai jos valitsemaan ruvettiin, niin olihan löydettävissä näyttävämpiä, naamoiltaan nätimpiä, ihmisten mittapuikon edessä kaikin puolin parempia, arvoissaan olevia miehiä, ennen tätä muutamaa Soinia. Oudot ja torjuamattomat luonnon lait ne tekevät kuitenkin työtään syvyyksissä, minne ihmisten luotausnuorat eivät ylety. Siksi tämän tytön tajussa kangastelee muutaman jätkän kuva, joka märkänä litkottaa tuolla hielle ja lialle haisevassa miesjoukossa, kangastelee niin väkevänä, kuin ei mitään muuta olisikaan tässä maailmassa…
Mutta ei Liina Hyypiö näin ajattele. Kaikki asiat ovat hänelle merkillisen selkeitä, helposti tajuttavia ja luonnollisia. Ei ole mitään ounastelevia mielenkuvajaisia, ei asioissa hämäryyttä, utua. Tämäkin asia on hänelle kirkas: Soini, pienenpuoleinen, valkoverinen mies, tummin kiharaisin otsatukin, sinisin silmin, hymyilevin suin ja välkähtelevin hampain. Mies, joka osaa puhua mukavia lauseita hieman änisevin, hiljaisin äänin. — Oh, ettei tullut toimitetuksi sitä paremmille makuupaikoille. Sinne se voi kaatua ties minne, saunaan tai pirttiin. Eikä tullut tervehdityksi, vaikka näki hänet syömässä kuistin loukossa — näkyi kuin nyreissään nakertavan kivikovaa leipää ja ryystävän piimää. Sitten se taisi olla hiukan humalassa. Toikkaili siellä jätkäjoukossa lakittomin päin, naureskellen ja silmissä viinan hehkua. Mutta ei Liina tunnu siitäkään olevan erikoisemmin pahoillaan, kuten saattaisi olla joku toinen. Hän ikäänkuin tietää, vaikkei sitä ajattele, että mies lopultakin pitäisi hänet parempana kuin viinan…