»Vanha leiviskä leipää ja kilo voita», sanoo hän. Eikä koskaan sano muuta. Saa leivät, voit ja menee menoaan. Niin hän on tehnyt joka lauantai parikymmentä vuotta.
Mutta kerran kuussa tuo hän myös talon isännälle viinalekkunsa.
»Täyteen!» sanoo hän. Ja isäntä, jolla aina on ainetta Hauta-Pekan varalta, täyttää astian välkkyvällä viinalla. Hauturi maksaa ja menee.
Tämän hän on tehnyt parikymmentä vuotta ja tulee tekemäänkin kuolinpäiväänsä asti.
Kun oli kuollut se entinen pappi ja sijaan oli tullut toinen, oli hän käynyt haudankaivajan mökillä tarkoituksenaan saada hauturi viemään hautuumaasta löytämänsä omituiset koristeet takaisin ja heittämään pois viinanmaiston. Rykösen oli viipynytkin mökissä, mutta apua ei siitä ollut. Asiat jäivät ennalleen.
»Pääkalloko pois?» oli Hauta-Pekka ihmetellyt. »Ei suinkaan! Se on koriste, kattokruunu, kuten kirkkoherra näkee. Koristavathan muutkin huoneitaan, ja minun makuuni ovat juuri tällaiset koristeet.»
Pääkallo oli jäänyt paikoilleen.
»Ettäkö olisin liikoja ryyppinyt? Enpä! Tuon lekun kuussa vain! Jumalan se on viljaa viinakin ja täällä hautain päällä on iloja vähän.»
Hauturi ryyppäsi kuten ennenkin.
Hän on äänetön kuin hauta ihmisten parissa, mutta toisinaan huuhkailee yöt hautuumaalla mustan tähtitaivaan alla ja puhuu yksinään omia mielihauteitaan. Joskus kuuluu myös istuvan mökissään se iänikuinen raamattu edessä lukemassa sen kuluneita tahraisia sivuja.