VIIMEINEN HAUTA
Töllien mustanjyhkeistä seinistä alkoi jo näkyä valojen välähdyksiä. Toisista kirkkaina, rauhallisina loistaen, toisista hikihimmeinä ja sammuvina ja joistakin levottomasti lepattavina tai kuin ilkkuen vilkuilevina. Mutta kylän äärimmäisessä päässä, minne valtatie ruskeana nauhana kiemurteli, jymötti mökki mustana ja äänettömänä kuin kalliolohkare.
Se mökki oli haudankaivajan.
Melkein mökin takana häämöitti hautuumaan musta portti ja etäämpää erotti ristien ja patsaitten tummat hahmot. Ylt'ympäri hengähteli syvä hiljaisuus, jota säestivät lakkapäiden petäjien huokailut hautuumaan kulmauksissa. Pimeys peitti metsän, hautuumaan ja mökin — pimeys ja hiljaisuus, joka tällä hetkellä tuntui ulottaneen valtansa haudoista hautojen päällekin.
Silloin tuikahti mökin seinästä jyhkeän puuluukun rakosesta pimeyteen kalpea, riekaleinen valonsäde. Haudankaivaja oli sytyttänyt lyhdyn. Se paloi sähisten madonsyömällä ristikkopöydällä valaisten huoneen keskustan, mutta jättäen nurkat salaperäiseen hämärään. Joka sopesta loisti valkea risti, ihmisen sääriluista muodostettu, näyttäen kovin kammottavalta mustaa taustaa vasten. Pöydän yläpuolella riippui keinuva pääkallo, jonka liidunvalkoiseen lakeen lyhty heitti valoaan, silmäkuoppien ja irvistelevien hampaitten ollessa käännettyinä kattoa kohti. Tämän omituisen kattokruunun vieressä killui nuorannenässä kirkaskylkinen viinalekku. Muuna sisustuksena näkyi kiviuuni, jonka loukkoon oli rovittu iso pino halkoja, jyhkeätekoinen seinäsänky ja nurkkakaappi, jonka alaosassa oli pino leipiä ja voirasia. Yläosassa taasen näkyi vanha, iänikuinen raamattu lautakansineen sekä tinainen viinapullo.
Haudankaivaja — Hauta-Pekka — vanhahko, tummaverinen, kähäräpartainen mies, tarkasteli etukumarassa kiiluvin silmin kattokruunuaan — pääkalloa. Se liikahti, ja silloin kuului metallirahojen ontonkumahteleva kilinä. Pääkallo oli haudankaivajan kassakirstu, jonne hän tipautti työllä ansaitsemansa penningit.
»Hm», mumisi hän itsekseen, »vielä melkein puoleksi vajaa. Tuskin kerkiän elonvuosinani tätä täyttää, vielä vähemmin päästä rahoista nauttimaan. Isohan tuo kyllä on sattunutkin ontelo. Kenenkähän kallo lieneekään. Hm, huonot ovat ajat! Kukaan ei kuole, vaikka sielu suoraapäätä taivaaseen toimitettaisiin. Hyvä, että on saanut sen verran kuoppia kaivaa, että on elänyt, mutta moniin aikoihin ei ole saanut penniäkään pudottaa noitten hampaitten välistä. Kyllä olikin hauskaa, kun täällä oli koleera. Valui silloin rahaa, kun sai kaivaa yötä päivää, ja nopeasti kohosi metallikasa pääkallon kupurassa. Nyt tulee hauta vain silloin toinen tällöin.»
Haudankaivaja otti tinapullonsa ja täytti sen kirkkaalla, kimaltelevalla viinalla, painoi korkin kiinni, nuolaisi sen ympärillä helmeilevät pisarat ja työnsi pullon taskuunsa. Sitten hän otti nurkasta lapionsa, pöydältä lyhtynsä ja painui pimeään.
Tämä haudankaivaja on kumma mies. Ihmiset sanovat häntä toisinaan vaihteen vuoksi Hulluksi Pekaksi, mutta mikään ei todista Hauta Pekkaa hulluksi — ei mikään. Hän on vain sellainen kuin on.
Kukaan ei tiedä, mistä hän oikein on kylään tullut. Se entinen pappi — itsekin samanlainen hullu — lienee hänet tänne toimittanut, kun entinen hauturi kuoli. Ne olivat olleet oikein ystävykset tämä Hauta-Pekka ja se pappi. Siinä se olikin sitten kaivellut kuoppia siitä saakka ja makaillut kuolleitten luilla koristellussa mökissään. Ei hän liiku mökistään, eikä toisille sanaa sano muutoin kuin tosi tingassa. Kerran viikossa, lauantaina, tulee hän kylälle ostamaan ruokaa aina samasta talosta.