»Vaan minkäs ajatuksille mahtaa», läähätti kuoleva mies katkonaisella käheällä, sihahtelevalla äänellä. »Ajatus leimahtaa vain näkyviin tajun seinämälle — kuin taivaalle monimuotoiset pilvikuvajaiset. Voitko niitä haravoida pois? Kuva menee ja toinen tulee.»
»Kukas käskee älyn kuvajaisia katsella», sanoo ukko pää täristen ja leuka jätisten. »Rukoile, rukoile, että Herra sinua armahtaisi!»
»Eikös hänellä ollut aikaa aamulla armahtaa, eikä antaa sen murhamiehen puukon sattua minuun? Mihin hän oli silloin hukannut oikeuspuntarinsa, kun päästi monimurhaajan karkuun ja pani minut kitumalla kuolemaan? Taivaan valtias, siksi sinulta poikakin ristiinnaulittiin, kun et pidä lukua oikeudesta! En minä tarvitse sinun armoasi.»
»Helvetissä olet, jos…»
Hämä-Jöri voihkaa ja kiroilee, ukko rukoilee ja huokailee.
Tuuli hengittää murheellisesti asumuksen ympärillä, seinäkello tikuttaa tasaisesti, tuiju sihahtaa ja kähähtää; sen heikko, horjuva valo lankeaa ukon liidunvalkoiseen päälakeen, jossa sinipunaiset suonet vongertelevat kuin onkilierot, kirjan likaisenharmaille lehdille, ja punaiseen luteeseen, joka on rähminyt esiin sen saranoista.
Ukko rukoilee. Hänen äänensä väreilee heikkona ja hymisevänä mustan laipion ja leveitten lattiapalkkien välillä. Sitten se lakkaa; ukko unohtuu miettimään. Aju punoo ja kehrää rihmojaan hänen laajan, kaljun päälakensa takana.
»Kummallista! Taivaassa istuu isä Jumala, ja on kaiken valtias, ja ympäri luurailee rienaaja ja virittää syöttejä ja kaivaa kuoppia. Siitä sitä syntyy tolkuttomia, tutkimattomia elämän juoksuja. Kuten tämäkin vainaja — tai, joka on melkein kuin vainaja. Mitä varten eli hän elämänsä? Hakkasi joitakin sylimääriä halkoja ja avarsi peltosarkaa joillakuilla ristikyynärillä. Ja sitten eräänä päivänä saa mahansa halki yrittäessään — kun oli pelkäämätön mies — siepata kiinni murhamiestä ja metsäroistoa. Siinä nyt makaa olkikasalla ja siihen on loppuva. Liekö se säätty siellä ylhäällä, vai piruko siinä pisti sormensa sekaan?»
Hämä-Jöri on sangen heikko, hän kai kohta kuolee. Tajun selkeyttä ei ole enää hänen aivoissaan, mutta silti ukko saarnaa, kuin vaimentaakseen jotakin vaanivaa, pilkallista silmää, joka odottaa pimeydessä. Kuoleva mies nytkähtelee, voihkaa, räväyttää harhailevat silmänsä selkoselälleen. Sitten hän korahtaa raskaasti, punertava vaahto pursuu rakkuloina hänen suupielistään ja viimeinen huokuva puhallus värähdyttää hänen rintaansa.
Tuuli huokailee uunin sieraimessa, kellon heiluri lerkkuu ja tuijun kituva liekki repäisee yön synkeätä vaippaa. Ruumiin ääressä istuu ukko, kädet ristissä, pää nyököllään, suupielissä ainainen irvistävä myhäily, tuijottaen leveisiin lattiapalkkeihin.