Ukko kopeloi suonikkain, vapisevin sormin vesikupin ja antaa sairaan siemaista sitä kuivaan suuhunsa. On kuin se virvoittavana suihkuna nousisi kuolevan huuruiseen päähän ja selvittäisi tajun sotkeutuneet langat.
»Voi, paholainen, että sen piti täten käydä, että piti joutua mahalta halkaistavaksi. Miksi minun nyt pitää kuolla! Ei ollut vielä minun vuoroni, ei ainakaan tällä lailla. Minulla piti vielä olla elonaikoja! Kirottu…»
Sanatulva tyrehtyi niiskutukseen ukon kaataessa taasen vettä kuolevan kurkkuun.
»Kuoltava se on kerran kuitenkin.» Ääni tulee sähähtäen ukon hampaattomien, nysäksi kuluneitten ikenien lomitse. »Sama sille, tapahtuipa tuo jotakuta vuotta ennemmin tai myöhemmin. Äläkä kiiku kiinni maallisissa! Hetkesi ovat luetut. Humsis vain, niin ei ole enää Hämä-Jöriä, sielu vain iankaikkisuudessa. Pyri siis vain parempiin, valkaise sieluasi, että se Herralle kelpaisi, eikä joutuisi piinan paikkaan!»
Hämä-Jöri huokuu raskaasti henkeä. Hänen kuumeen sumentamat aivonsa ovat hetkisen kylmät ja selvät. »Vaan ei ole oikein kuolla näin rutosti», sanoo hän käheällä, hinkuvalla, särähtelevällä äänellä. »Olisi pitänyt lähettää hivuttava tauti nuolemaan, että olisi aikaa uskoa ja elää jumalisesti. Ja mitä minä olin tehnyt, että piti kyyditä iankaikkisuuteen maha halkaisemalla.? Juuri kun tein hyvää työtä, otin kiinni murhamiestä.» Veri syöksähtää taas kuumana ryöppynä kuolevan päähän, takoo ohimosuonissa, pullistaa silmiä ja saa hänet narskuvasti puremaan leukaluunsa yhteen. »Voi, helvetin otsakivi», kiroaa hän oudon räsähtävin äänin, kuin taitettaisiin poikki pärekimppua. »Miksi pitää ihmisten mennä muuttelemaan Jumalan ja Mooseksen lakia! Jos se olisi voimassa, niin siltä murhamieheltä halkaistaisiin maha, hypittäisiin suolten päällä, että veri kattoon roiskuaisi. Ja hornan lieska, niin pitää tehdäkin, että oikeus täyttyisi, vaikka menisi sielunikin pirun pihtien rakoon.»
Hämä-Jöri houraa, heittelee käsivarsiaan ja kiroilee. Ukko istuu lepoen kirjansa lehtiä, lukien lauseita hymisevin äänin ja kaataen taasen ryypyn vettä loppua tekevän kuumeiseen suuhun.
Tuuli tohahti uunin sieraimessa, tuikun savuinen liekki häälähti, varjojen mustat siivet väipähtelivät seinustoilla. Sairas puuskuttaa, haavasta pursuilevat suolet värähtelevät; ja kuoleva mies tuijottaa lasinkiiluvin silmin hymisevää, nyökkyvää, valkokalloista, kainalosauvojaan kalisuttavaa ukkoa.
»Älä», sanoo hän, »älä kiroa mies, kun kuolet, älä vaikka houraisitkin — sillä houriossa tulevat ilmi sinun sydämesi aivoitukset. Varo, ettet seuraavassa tuokiossa ole helvetin lieskojen nuoleskeltavana, missä kukaan ei virvoita kuivaa kitaasi vesitipalla! Huomaa, että tämän yön varjot eivät ehdi kadota ennenkuin sielu, joka sinussa asuu, on jättänyt tuon kurjan majan, jonka kärsimyksiä et kärsivällisesti kanna. Onko tajusi selkeä, ymmärrätkö?»
»Lähtöhän tässä tulla taitaa», urahti Hämä-Jöri, — »hengen lähtö.»
»Niin, lähtösi on lähellä. Älä siis enää haudo turhia ajukopassasi ja sydänkarsinassasi. Älä mieti kostoa. Kosto on Jumalan. Ja kohta kiikutte sekä sinä että murhamies puntarissa, joka on prikulleen osoittava teidän sydämenne köykäisyyden.»