Niin, miksi eukolle, kuten monille muillekin, annettiin vain täysinäiset kahmalot vaivaa, yksitoikkoisuutta ja tuskaa, miksi pirautettiin onnea ja iloa ikäänkuin lusikankärjellä, tai ei ollenkaan? Ja miksi muutamille annetaan vain iloa, herkullisuutta ja hekumaa ja heidän päivänsä lopetetaan kivutta.
Myrtynyt, katkera jätkä miettii astellessaan valtatien soivaa somerikkoa, miettii täynnä epäilystä ja tuskaa, että ei ole oikeutta maailmassa. Mitään oikeuspuntaria ei taivaitten reunalla ole, kaikki sattuu kuten sattuu.
Mutta siellä missä se vanha, keltainen eukkokin oli elänyt surumielisten metsien keskellä, taloissa ja tölleissä istuskelee ukkoja ja akkoja sunnuntaisin, kun kesäilma lemuaa, lukien vanhoista kirjoista ja hautoen päänupuissaan, kuinka oikeus sittenkin asuu siintävässä ylhäisyydessä. Kerran ovat kaikkien kuolleitten tutisevat sielut tuomiolla, vaaka viippuu, teot todistavat, tapahtuu mikä oikeus ja kohtuus on; maisen elämän onnet tai onnettomuudet tasoittaa helvetin paahde ja taivaan ikuinen ilo.
HENGEN LÄHTÖ
Murheellisesti ulvahteli nurkan takana tuuli ja pimeyden synkeä vaippa oli kääritty yli maisemain. Avaran, hämärän pirtin oviloukossa olkikasalla makasi Hämä-Jöri maha auki viillettynä, suoliläjä vieressä ja teki kuolemaa. Öljytuikun kähisevä, savuinen liekki vuoroin häilyi ja väipähteli, vuoroin tuijotti värähtämättä kohti nokista lakea. Rahilla istui ukko, kainalosauvat vierellään, kirja polvillaan, päälaki kaljuna kuin munankuori, vetisenharmaat silmät rengaspyöreinä ja suupielissä ainainen, irvistävä myhäily.
»Ruumis», sanoo hän oudolla, inisevällä äänellä, »ruumis on toukan ruoka, maan multa. Sen tuskan aika on hetkellinen, kun se ravistaa tutisevaa sieluasi irti tomumajastaan. Mutta se sielu, sielu on kallis kapine — kaksi valtaa, kuin kaksi kissankäpälää on varuillaan ottaakseen sen hoteisiinsa… Katso, Pyhä Jumala veisi sen taivaan ikuisiin iloihin ja vanha Rienaaja häkäisiin saleihinsa. Ja katso, sinun sielusi on äkisti temmattu vaakalaudalle vaappumaan, hetkesi ovat lyhyet. Ponnistele parannukseen aikasi, sillä sitten kun ruumiisi on kylmä, on se myöhäistä; rukoile, että sielusi osaksi tulisi taivaan ilo eikä helvetin tuli.»
Kuoleva ei kuule ukon puhetta. Hän houraa, ääntelee, oihkaa ja täristelee jäseniään.
Seinäkellon järkkymättömällä naamalla viisarit lipuvat vain eteenpäin, heiluri lerkkuu, ruskeasiipiset russakat lymyävät rattaitten rakoloissa.
Kuolemaa tekevä kierähtelee, että veri pursuilee ammottavasta haavasta suolien seasta.
»Voi, helvetin tulet! Vettä, vettä!»